Suunnatonta sumua.

Poika sanoi tarvitsevansa aikaa, aikaa miettiä.
Vitutti.
Ei mulla ole antaa sille aikaa.
En mä tahdo antaa sille aikaa.
Sanoin ettei tässä ole mitään mietittävää, jos sen tarvitsee miettiä.
Vitutti.
Vitutti koska se sanoi sen. Eikä niin että itse olisin vihdoinkin ottanut itseäni niskasta kiinni, ollut aikuinen ja käyttäytynyt niinkuin ihmiset käyttäytyy.

Asiaa selviteltiin muutama päivä. Totesin että fuck this shit, ei pää kestä.
Ja ilmoitin tulevani hakemaan ne muutamat vaatteet mitä olin Pojan luo unohtanut.

Tässä selkkauksen aikana, avasimme Miehen kanssa keskusteluyhteyden suhteemme tilasta.
Huono on. Todella huono.
Minusta vielä huonompi kuin Miehestä itsestään.
Kysyin onko Miehellä ollut muita. Ei ole. Ei ole mitään ollut.

Perkele, nyt se kysyy saman multa.

Ja niin se kysyikin.
Vastasin rehellisesti. On.
Ei muuta. Ei sen tarvitse muuta tietää.

Viikonloppuna piipahdin Pojan kaupungissa. Ilmoitin tulevani hakemaan tavaroitani. Kylmästi, jäätävästi, hampaiden kalinan melkein kuuli tekstiviesteistä.

Soitin alaovelta. Olen täällä. "tuletko ylös?" Miksi? "keitän kahvit?" Hyvä on.
Menin ja odotin jotain. Totuutta.
Pojan selityksen kuullostivat 15-vuotiaiden siirappiselta paskanjauhannalta. En voinut hyväksyä sitä että se oikeasti luuli mun ostavan moisen paskapläjäyksen.

Poika puhui paskaa. Siis oikeasti diibadaabapaskaa. "miten menee? mitä oot tehny?"
Ei kuulu sulle, enää.

Lähdin. Ja jo rappukäytävässä näpytin tekstiviestiä.
Poika vastasi että on jo selittänyt kaiken minkä voi.
Kaahasin pihasta pois. Parin korttelin päässä päätin että EI.
En todellakaan hyväksy sitä että Poika luulee minun uskovan samat paskat selitykset ja tekosyyt kuin ne pikkutytöt ennen minua.
Selitä.
Laitoin viestin että tulen takaisin ja hän saa selittää.

Istuimme autossa kaksi tuntia.
Ensin hän oli vihainen. Ei tahtonut selittää. Ei tahtonut edes itselleen olla rehellinen. Ei tahtonut miettiä tekojensa syitä. Ajatustensa ja tunteidensa todellisia lähteitä.
Minä pakotin. Vaadin.
Sanoin ansaitsevani sen ja että Poika oli sen minulle velkaa.
Kevyttä kenttäliioittelua, mutta tuntui toimivan.

Lopuksi huusin ettei tässä enää ollut kyse siitä voisiko tästä jutusta tulla mitään tai että kannattaako Pojan miettiä enää yhtään mitään meihin liittyvää, vaan että tässä on kyse siitä miten Poika kohtelee ihmisiä, minua. Miten minä vaadin kunnioitusta enkä ole valmis ostamaan mitään paskaselityksiä ajanpuutteesta tai muusta paskasta. Siitä kuinka minä tahdon kuulla olevani ärsyttävä ja vittumainen luonne jos asia niin on. Ei minun tunteitani tarvitse säästellä ja minun korviani hivellä jollain "tykkään susta ihan kauheasti ja oot ihana, mutta..."-paskalla.

Olin hetken hiljaa.
Ja sanoin että tiedän kyllä mitä puhelimessa aikasemmin sanoin, mutta toivoisin että voisimme kuitenkin vielä olla ystäviä, tai että Dont be a stranger..? Otin poikaa kädestä kiinni.

Hän alkoi itkemään. Ja halasin minua niin tiukasti ettei koskaan ole halannut.
Hämmennyin. En osannut olla enkä ajatella mitään muuta kuin "MITÄ HELVETTIÄ?"
Yritin irrottautua halauksesta kaksi kertaa ennen kuin Poika päästi irti. Ennen kun hän päästi, hän nyyhkytti korvaani "mä tykkään susta ihan kauheasti".
Sanoin että se on hyvä asia ja ettei tässä ole mitään hätää.

Mieleni oli kirkas, oloni oli hyvä. Tätä olin tullut hakemaan. Tavaroitani ja closeria. Sain päätöksen tilanteeseen. Kansi on nyt kiinni. Tämä oli tässä.

EI.

Yöllä poika laittoi viestiä.
Kiitti siitä että olin huutanut hänelle, oli kuulemma vihdoin tajunnut oman käytöksensa typeryyden.
Oli samalla myös ymmärtänyt kuinka tärkeä olen hänelle.

Tuli paha olo. EI. EI. EI. Älä aloita. Kaikki oli niin hyvin.
Vastasin neutraalisti että hyvä ettei kaikki puhe mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei ollut mennyt. Ei hän muuten olisi itkenyt ekaa kertaa moniin vuosiin. Harmitti, että tässä kävi näin ja ettei hän pysty. Olen upea nainen.
MIKÄ ON NÄIDEN VIESTIEN FUNKTIO? MIKSI NIITÄ MINULLE LÄHETTELET? MITÄ YRITÄT SANOA?
Ihan sama. Vastasin etten tarkoittanut itkettää häntä ja ettei mahda mitään vaikkei pysty. Sellaista se elämä on.
Taas hän vastaa. Ei mahda ei. Harmittaa silti.

MIKSI?!