Riita. Tekstiviesteillä läpi käyty, alusta loppuun.
Mä kaipaan sitä että voin huutaa toiselle. Ei huutaa. Sanoinko mä huutaa?
Tarkotin puhua rauhallisesti kasvotusten.
Mä kaipaan sitä että voidaan sopia ja halata.
Ei sitä että lähetellään tekstiviestejä joista ei välity puoletkaan siitä mitä toinen tarkottaa, joissa toisen voi jatkuvasti tulkita väärin tai monella eri tapaaa. Tekstiviesteillä sopiminen on myös ihan perseestä.
Siitä puuttuu fiilis.
Varmaan on sanomattakin selvää että kyse on Pojasta.
Mulla on jotenkin sellanen olo että tää koko suhde Miehen kanssa on holdilla. Pausella. Keskeytetty. Tauolla.
Itsellä ei ainakaan ole ollut kovin suuri panos tähän suhteeseen. Silti se tuntuu turvalliselta olla olemassa.
Ja joojoo, tiedän kyllä kuinka raukkamaiselta se kuullostaa.
Meillä menee Miehen kanssa aikataulut ihan ristiin eikä edes olla nähty paljon ollenkaan. Välillä mulla tulee olo että otetaan yhdessä vapaata, vietetään aikaa yhdessä ja yritetään löytää se yhteinen punainen lanka, jos sen vielä vois löytää.
Katotaan sitten syksymmällä.
Poika sanoi mulle tänään että sillä on tullu sellanen fiilis ettei se tiedä oonko mä valmis etäsuhteeseen.
Koska en jaksanut enää alkaa haastamaan uutta riitaa, en viitsinyt sanoa sille että mulla on ollut koko aika sellanen fiilis ettei se todellakaan ole valmis mihinkään suhteeseen. Ei se edes tiedä mitä parisuhteessa oleminen tarkoittaa.
Mä sanoin sille joskus että älä sulje mua ulos. Vaikka meillä on välimatkaa ja ei voida nähdä päivittäin, edes viikottain niin sekään ei häiritse mua niin paljon kuin se ettei se ota mua elämäänsä sisälle. Jos mä kysyn miten päivä on mennyt, mä en tahdo vastaukseksi "ihan hyvin". Voitko kertoa mitä oot tehnyt? Missä? Oliko kivaa? Jos ei, niin miksei?
Kerrankin, se otti vinkistä vaarin. Se laittoi aikasemmin viestin jossa se kertoi juoneensa elämänsä parhaan latten. Tyhmä, turha juttu, mutta mua hymyilytti.
Se ei myöskään ymmärrä tätä välimatkan tuomaa taakkaa. Ihan kun suhteessa ei olis valmiiks jo paljon työtä, mutta etänä suhteen hoitaminen on kaksin- ei vaan kolmin- ei vaan miljoonin verroin vaikeampaa.
Lähisuhteessa toista näkee usein, voi mennä yöksi toisen viereen, voi tehdä asioita yhdessä. Hengata kotona tai mennä vaikka leffaan. Voi ostaa toiselle jätskin ja viedä puistoon. Voi jättää toiselle aamuksi lapun jossa lukee "oot ihana".
Etänä ei voi tehdä mitään. Muuta kun soitella ja laittaa viestiä. Ja jos edes siihen ei pysty niin minkälaiset valmiudet sulla on mihinkään suhteeseen? Ja minä olen se joka ei pysty etäsuhteeseen?
Ai mitkä on perustelut sille etten oo valmis etäsuhteeseen? Se että Poika ei voi luvata päivittäisiä tekstiviestejä, on niin paljon hommaa, töitä ja kaikkea. Plus se hän on "hajamielinen"
Tämän mä ymmärrän. Pojan työ on sellaista ettei sieltä lähetellä tekstiviestejä koko aikaa. Ja sen verta mä sitä jo tunnen että se tahtoo töissä keskittyä töihin. Ja se on ok.
Ja sen takia mä sille sanoinkin että ei se määrä, vaan se laatu. Jos iltasin saan tekstiviestin jossa lukee "hyvää yötä, toivottavasti oli kiva päivä", niin ei se paljon lohduta.
Sanoin, että tahdon kuulla että Pojalla on ikävä. Tahdon tietää että Poikaakin ärsyttää ettei voida nähdä. Ei voi olla liikaa pyydetty.
"ei se olekaan". Ei sanaakaan siitä että sillä olis ikävä. Ei sanaakaan siitä että sitä häiritsis välimatka.
Ei se ymmärrä.
Enkä tiedä tuleeko se sitä ymmärtämäänkään.
Toisaalta ei sillä ole väliä, koska mä seurustelen Miehen kanssa.
En mä voi alkaa seurustelemaan Pojan kanssa.
Tänään mä sanoin mun siskolle että kohta mä oon tilanteessa jossa mulla on kaks suhdetta joista kumpikaan ei tiedä toisistaan.
Se vastas "eiks sä oo jo siinä tilanteessa?".
Vittu. Taidan olla.
Edit.
Ainiin, kun tätä blogia nyt kuitenkin käy lukemassa ihmiset, niin olkaatte hyvät ja tuomitkaa, neuvokaa, haukkukaa, säälikää, naurakaa, whatever. Jättäkää jälkenne. Voin sitten ruotia teidän urpouttanne täällä jos ei muuta kirjotettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti