Muistutus elämän realiteeteista.

Pikkusiskoni tahtoi muistuttaa minua. Elämän realiteeteista.
Sama kyseinen pikkusisko jolla ei ole pienintäkään hajua niistä.

Joka asuu kotona ajaa isän ostamalla bemarilla ja luulee tietävänsä millaista on asua omillaan.
Jolla on ikää 18 vuotta ja 6 kuukautta, päässä ylioppilaslakki ja kaikki maailman tieto.
Joka kuitenkin on meistä se "fiksumpi", rauhallisempi, seesteisempi. Joka osaa ajatella myös tarpeen tullen järjellä, eikä aina tunteella. Joka osaa pysähtyä ja miettiä.
Mutta elämän realiteeteista hän ei kyllä tiedä.
Eikä pikkusisko muistutustaan tosissaan antanut. Särähti korvaan kuitenkin.

Tulinkin tulokseen että jonkun olisikin syytä näistä realiteeteista minua muistutettava, jonkun joka niistä tietää.
Mutta kukahan se olisi?
Joku ketä arvostan. Keneen luotan ja keneltä pystyn ottamaan neuvoja vastaan.
Joku kenellä on kyky puhua, puhua minulle. Ja saada minut kuuntelemaan.
Ei sellaista ihmistä ole.

Poika osaa puhua niin että vastaan. Mies ei.
Poika osaa kysyä tarpeeksi montaa kertaa "mikä vaivaa?". Saatan naismaiseen (ja vittumaiseen, tiedän kyllä, tämä on ihan paskaa) tapaan vastata "ei mikään" monta kertaa. Poika kysyy niin monta kertaa että vastaan.
Ja puhuu. Ja puhuu. "kerro, ei saa mököttää, kerro niin mä parannan sun oloa, kerro niin sulle tulee parempi mieli".
En tahdo kertoa. En tiedä miksi. Mutta kerron jossain vaiheessa kuitenkin. Kun Poika kysyy niin monta kertaa niin pakkohan sille on kertoa. Se tahtoo tietää.
Ja Pojalle on helppo sanoa, inhottavampiakin asioita. Sanat ei jää kurkkuun. Ne tulee puheena ulos.

Miehen kanssa sanat jää aina kurkkuun. Kunnes itsehillintä pettää ja ne raivokkaasti tulevatkin ulos ihan vääränlaisina ja väärällä volyymilla. Huutaen, kirkuen, rumasti.
Mies ei kysy, tai kysyy. Mutta vain kerran. "mikä sua vaivaa?" - ei mikään. "aha".
Suutun. Miksei sitä kiinnosta? Miksei se ymmärrä että huijaan kun sanon ettei mikään? Eikö se näe että oikeasti vaivaa? Miksei se tahdo pelata tätä peliä? Miksei se ymmärrä?
Kolmen tunnin päästä se kysyy uudestaan. "mitä sä mökötät?" -en mitään. Ja se siitä.
Ja vaikka olisinkin päättänyt lopettaa typerän pelleilyn ja sanoa mikä vaivaa, en sano. Sanat jää kurkkuun.
Minulla? Kyllä, oikeasti.
Tai sitten saan sanotuksi "mieti sitä, luulisi että olet jo tajunnut". Joskus oikeasti voisi luulla että Mies tajuaisi mistä suutun. Olemme seurustelleet 5 vuotta joista olemme 4 asuneet yhdessä. Mutta ei. Hän ei ymmärrä.
Hänelle pitää kertoa. Aina.

Elämän realiteetit on nyt ne, ettei tässä elämässä ole mitään realiteetteja.
Ei ainakaan täällä tunnepuolella.

Tuntuu välillä pahalta, Pojan puolesta, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuin ehkä pitäisi.
Ehkä mä oon tunnevammanen.