Ei edes ystäviä.

Emme voi olla Pojan kanssa ystäviä. Minä idiootti menin ja ihastuin  häneen päätä pahkaa kuin viisitoista kesäinen teinityttö.
Poika on teinipoika. Hän ei osaa, ymmärrä eikä tajua.

Olimme ystäviä viikon.
En voi olla hänen ystävänsä. En vaan voi.
Hänen olemassaolonsa minun elämässäni vie liian suuren palan aivojeni käytöstä.
Työn teosta ei tule mitään, kotona olemisesta ei tule mitään. Mietin häntä liikaa.
Helpompi olla kokonaan ilman.

Lähdemme miehen kanssa rakkauslomalle kahdestaan.
Miniloma, mutta lomakuitenkin.

Minun kesälomani alkoi eilen ja ei yhtään tunnu siltä.
Vituttaa ja on muutenkin paska fiilis.

Sano mitä haluat, älä mitä oletat minun haluavan kuulla.

Suo.
On tämä minun elämäni yksi vitun suo tällä hetkellä.
Välillä vituttaa. Välillä hymyilyttää. Välillä tuntuu että huominen koittaakin. Ja on parempi kuin tämä päivä.

Mä olen liian tunneihminen. Aivan liian.
En osaa elää ilman tunnetta. Mä haluan kokea kaikkia tunteita ja mahdollisimman vahvasti.
Mä en osaa jarruttaa tunteitani, enkä hallita niitä millään muotoa.
Ja koska olen aikakauteni malliesimerkki, toimin juuri tasan niinkuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Vailla huolta huomisesta, hetkeäkään miettimättä.

Sunnuntaina saatiin joku tolkku Pojan kanssa tähän tilanteeseen.
Poika oli niin poika kuin poika vain voi olla.
Itselleen valehteleva, omia tunteitaan ja ajatuksiaan välttelevä ja asiat mielestään työntävä poika.
Sovittiin että ollaan ystäviä.

Ollaan oltu ystäviä. Joka päivä.
Useita viestejä. Sovittiin Pojan tulemisesta Helsinkiin. Täällä on yksi tapahtuma johon se on tulossa ja oltiin puhuttu jo aikasemmin että majottaisin Pojan. En halua olla katkera ja sanoa ettei käy enää vaikka ollaankin ystäviä.
Sunnuntaina menen Pojan kaupunkiin. Ystävinä.
En saa Pojasta selkoa. Tahtooko se siltikin jotain? Onko tämä sitä sen miettimistä? Miten sillä ei riitä aika suhteeseen, mutta nyt ystävälle riittää? Miksi mä mietin näitä asioita, vaikka mun pitäis keskittää mun kaikki energia korjaamaan suhde Miehen kanssa?
Miehen joka yrittää, joka tahtoo olla kanssani? Joka tekee niitä arjen pieniä asioita ja kaikkensa antaa että tuntisin oloni hyväksi.
Yksi aamu se nousi ylös heti kun mun herätyskello soi. Minä jäin tavoilleni uskolliseni torkkumaan.
Hetken päästä se tuli sänkyyn ja kuiskasi "siellä on kahvi tippumassa ja sun termarimuki pestynä, ota kahvi mukaan ja nuku vähän pidempään"
Ihana. Eikö ollutkin? Se oli illalla ladannut keittiminen valmiiksi, suunnittelut ja toteuttanut! Tätä mä oon sille puhunut monta vuotta, yllätykset, illalliset, lahjat, kaikki sujuu paremmin ku suunnittelee hyvin.
Okei, pieni juttu. Mutta kuitenkin.
Päivällä töissä tupakkatauolla löysin itseni lähettämästä tekstiviestiä ystävälle "Mies keitti aamulla kahvia, oli ihana ja ajattelevainen. Tuntu teennäiseltä".

Miksi se tuntuu niin vaikelta kun tiedän että haluan olla Miehen kanssa?
Olenko oikeasti niin stereotyyppi nainen että tahdon sellaisen ihmisen joka ei minua tahdo? Rakastun renttuun ja hylkään mahtavan, kiltin, huomaavaisen, rakaistavaisen miehen hänen takiaan?
Kiltti, huomaavainen ja rakastava mies on myös pettävä mies.

Ehkä mulla on vaan pelkkiä huonoa vaihtoehtoja tarjolla.
Myyn kaiken ja muutan Goalle.

Suunnatonta sumua.

Poika sanoi tarvitsevansa aikaa, aikaa miettiä.
Vitutti.
Ei mulla ole antaa sille aikaa.
En mä tahdo antaa sille aikaa.
Sanoin ettei tässä ole mitään mietittävää, jos sen tarvitsee miettiä.
Vitutti.
Vitutti koska se sanoi sen. Eikä niin että itse olisin vihdoinkin ottanut itseäni niskasta kiinni, ollut aikuinen ja käyttäytynyt niinkuin ihmiset käyttäytyy.

Asiaa selviteltiin muutama päivä. Totesin että fuck this shit, ei pää kestä.
Ja ilmoitin tulevani hakemaan ne muutamat vaatteet mitä olin Pojan luo unohtanut.

Tässä selkkauksen aikana, avasimme Miehen kanssa keskusteluyhteyden suhteemme tilasta.
Huono on. Todella huono.
Minusta vielä huonompi kuin Miehestä itsestään.
Kysyin onko Miehellä ollut muita. Ei ole. Ei ole mitään ollut.

Perkele, nyt se kysyy saman multa.

Ja niin se kysyikin.
Vastasin rehellisesti. On.
Ei muuta. Ei sen tarvitse muuta tietää.

Viikonloppuna piipahdin Pojan kaupungissa. Ilmoitin tulevani hakemaan tavaroitani. Kylmästi, jäätävästi, hampaiden kalinan melkein kuuli tekstiviesteistä.

Soitin alaovelta. Olen täällä. "tuletko ylös?" Miksi? "keitän kahvit?" Hyvä on.
Menin ja odotin jotain. Totuutta.
Pojan selityksen kuullostivat 15-vuotiaiden siirappiselta paskanjauhannalta. En voinut hyväksyä sitä että se oikeasti luuli mun ostavan moisen paskapläjäyksen.

Poika puhui paskaa. Siis oikeasti diibadaabapaskaa. "miten menee? mitä oot tehny?"
Ei kuulu sulle, enää.

Lähdin. Ja jo rappukäytävässä näpytin tekstiviestiä.
Poika vastasi että on jo selittänyt kaiken minkä voi.
Kaahasin pihasta pois. Parin korttelin päässä päätin että EI.
En todellakaan hyväksy sitä että Poika luulee minun uskovan samat paskat selitykset ja tekosyyt kuin ne pikkutytöt ennen minua.
Selitä.
Laitoin viestin että tulen takaisin ja hän saa selittää.

Istuimme autossa kaksi tuntia.
Ensin hän oli vihainen. Ei tahtonut selittää. Ei tahtonut edes itselleen olla rehellinen. Ei tahtonut miettiä tekojensa syitä. Ajatustensa ja tunteidensa todellisia lähteitä.
Minä pakotin. Vaadin.
Sanoin ansaitsevani sen ja että Poika oli sen minulle velkaa.
Kevyttä kenttäliioittelua, mutta tuntui toimivan.

Lopuksi huusin ettei tässä enää ollut kyse siitä voisiko tästä jutusta tulla mitään tai että kannattaako Pojan miettiä enää yhtään mitään meihin liittyvää, vaan että tässä on kyse siitä miten Poika kohtelee ihmisiä, minua. Miten minä vaadin kunnioitusta enkä ole valmis ostamaan mitään paskaselityksiä ajanpuutteesta tai muusta paskasta. Siitä kuinka minä tahdon kuulla olevani ärsyttävä ja vittumainen luonne jos asia niin on. Ei minun tunteitani tarvitse säästellä ja minun korviani hivellä jollain "tykkään susta ihan kauheasti ja oot ihana, mutta..."-paskalla.

Olin hetken hiljaa.
Ja sanoin että tiedän kyllä mitä puhelimessa aikasemmin sanoin, mutta toivoisin että voisimme kuitenkin vielä olla ystäviä, tai että Dont be a stranger..? Otin poikaa kädestä kiinni.

Hän alkoi itkemään. Ja halasin minua niin tiukasti ettei koskaan ole halannut.
Hämmennyin. En osannut olla enkä ajatella mitään muuta kuin "MITÄ HELVETTIÄ?"
Yritin irrottautua halauksesta kaksi kertaa ennen kuin Poika päästi irti. Ennen kun hän päästi, hän nyyhkytti korvaani "mä tykkään susta ihan kauheasti".
Sanoin että se on hyvä asia ja ettei tässä ole mitään hätää.

Mieleni oli kirkas, oloni oli hyvä. Tätä olin tullut hakemaan. Tavaroitani ja closeria. Sain päätöksen tilanteeseen. Kansi on nyt kiinni. Tämä oli tässä.

EI.

Yöllä poika laittoi viestiä.
Kiitti siitä että olin huutanut hänelle, oli kuulemma vihdoin tajunnut oman käytöksensa typeryyden.
Oli samalla myös ymmärtänyt kuinka tärkeä olen hänelle.

Tuli paha olo. EI. EI. EI. Älä aloita. Kaikki oli niin hyvin.
Vastasin neutraalisti että hyvä ettei kaikki puhe mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei ollut mennyt. Ei hän muuten olisi itkenyt ekaa kertaa moniin vuosiin. Harmitti, että tässä kävi näin ja ettei hän pysty. Olen upea nainen.
MIKÄ ON NÄIDEN VIESTIEN FUNKTIO? MIKSI NIITÄ MINULLE LÄHETTELET? MITÄ YRITÄT SANOA?
Ihan sama. Vastasin etten tarkoittanut itkettää häntä ja ettei mahda mitään vaikkei pysty. Sellaista se elämä on.
Taas hän vastaa. Ei mahda ei. Harmittaa silti.

MIKSI?!

Fuck this shit.

Tahtoisin nähdä Pojan jo juhannuksena. Tai ei juhannuksena, vaan juhannuksen jälkeen sunnuntaina.

Tuskin onnistuu. Ei mikään koskaan onnistu sen kanssa.

Viimeksi tein ex-tempore reissun hänen kaupunkiinsa koska olin ollut lähellä landeilemassa.

Ei onnistunut tapaaminen, koska se naikkonen josta puhuinkin jo aikasemmin, oli muuttamassa viikoksi hänen luokseen.

Sanoinkin hänelle että "you really know how to make a girl feel special".

Special. Erityinen. Tärkeä. Siltä ei kyllä tunnu.

Kerran poika sanoi kyllä, että olen hänelle tärkeä.

Ei kyllä tunnu siltä.

Yritin äsken tiedustella häneltä että onko hän koko jussin töissä, on kuulemma. Aaton ja myös päivän.

Ei kysyny miten niin? Olisitko ollut tulossa? Ei mitään. 

Viestin alussa pahoitteli ettei ollut vastannut. Iski siivousinto. Ahaa? No tervetuloa tännekin sit vaan siivoamaan, jos on noin innokasta. Tai oikeastaan, Mies ehkä ihmettelisi. Ei tarvitse sittenkään tulla.

Kysyin uudessa viestissä sunnuntaista. Silläkin uhalla että toistan itseäni; tuskin onnistuu. Ei mikään ikinä onnistu.

Mä oon koko ajan väsynyt. Mä en oo aikasemmin ollu väsyny. Nykyään oon koko ajan.

TänäänKIN nukuin päikkärit. Miehen kanssa sohvalla kuorsattiin kilpaa. Mies nukkuu tosin edelleen.

Eilen en nukkunut päikkäreitä, mutta jouduin keskittymään siihen etten nukahtaisi.

Iltasin väsyttää silti. Ennen jos mä nukuin päikkärit, valvoin koko yön.

Valitin asiasta ystävälleni ja hän sanoi että stressistä johtuu.

Mä en stressaa. Oikeasti stressaa. Ikinä.

Asiat kyllä tapahtuu ilman stressiäkin.

Ehkä mä alintajunnassani stressaan tätä tyhmää tilannetta jonka olen ihan itse aiheuttanut. 

Onneksi viikon päästä alkaa kesäloma. Voin nukkua aamusta iltaan neljä viikkoa putkeen.

On oikein että teet mulle väärin.

Riita. Tekstiviesteillä läpi käyty, alusta loppuun.
Mä kaipaan sitä että voin huutaa toiselle. Ei huutaa. Sanoinko mä huutaa?
Tarkotin puhua rauhallisesti kasvotusten.
Mä kaipaan sitä että voidaan sopia ja halata.
Ei sitä että lähetellään tekstiviestejä joista ei välity puoletkaan siitä mitä toinen tarkottaa, joissa toisen voi jatkuvasti tulkita väärin tai monella eri tapaaa. Tekstiviesteillä sopiminen on myös ihan perseestä.
Siitä puuttuu fiilis.

Varmaan on sanomattakin selvää että kyse on Pojasta.
Mulla on jotenkin sellanen olo että tää koko suhde Miehen kanssa on holdilla. Pausella. Keskeytetty. Tauolla.
Itsellä ei ainakaan ole ollut kovin suuri panos tähän suhteeseen. Silti se tuntuu turvalliselta olla olemassa.
Ja joojoo, tiedän kyllä kuinka raukkamaiselta se kuullostaa.
Meillä menee Miehen kanssa aikataulut ihan ristiin eikä edes olla nähty paljon ollenkaan. Välillä mulla tulee olo että otetaan yhdessä vapaata, vietetään aikaa yhdessä ja yritetään löytää se yhteinen punainen lanka, jos sen vielä vois löytää.
Katotaan sitten syksymmällä.

Poika sanoi mulle tänään että sillä on tullu sellanen fiilis ettei se tiedä oonko mä valmis etäsuhteeseen.
Koska en jaksanut enää alkaa haastamaan uutta riitaa, en viitsinyt sanoa sille että mulla on ollut koko aika sellanen fiilis ettei se todellakaan ole valmis mihinkään suhteeseen. Ei se edes tiedä mitä parisuhteessa oleminen tarkoittaa.
Mä sanoin sille joskus että älä sulje mua ulos. Vaikka meillä on välimatkaa ja ei voida nähdä päivittäin, edes viikottain niin sekään ei häiritse mua niin paljon kuin se ettei se ota mua elämäänsä sisälle. Jos mä kysyn miten päivä on mennyt, mä en tahdo vastaukseksi "ihan hyvin". Voitko kertoa mitä oot tehnyt? Missä? Oliko kivaa? Jos ei, niin miksei?
Kerrankin, se otti vinkistä vaarin. Se laittoi aikasemmin viestin jossa se kertoi juoneensa elämänsä parhaan latten. Tyhmä, turha juttu, mutta mua hymyilytti.
Se ei myöskään ymmärrä tätä välimatkan tuomaa taakkaa. Ihan kun suhteessa ei olis valmiiks jo paljon työtä, mutta etänä suhteen hoitaminen on kaksin- ei vaan kolmin- ei vaan miljoonin verroin vaikeampaa.
Lähisuhteessa toista näkee usein, voi mennä yöksi toisen viereen, voi tehdä asioita yhdessä. Hengata kotona tai mennä vaikka leffaan. Voi ostaa toiselle jätskin ja viedä puistoon. Voi jättää toiselle aamuksi lapun jossa lukee "oot ihana".
Etänä ei voi tehdä mitään. Muuta kun soitella ja laittaa viestiä. Ja jos edes siihen ei pysty niin minkälaiset valmiudet sulla on mihinkään suhteeseen? Ja minä olen se joka ei pysty etäsuhteeseen?
Ai mitkä on perustelut sille etten oo valmis etäsuhteeseen? Se että Poika ei voi luvata päivittäisiä tekstiviestejä, on niin paljon hommaa, töitä ja kaikkea. Plus se hän on "hajamielinen"
Tämän mä ymmärrän. Pojan työ on sellaista ettei sieltä lähetellä tekstiviestejä koko aikaa. Ja sen verta mä sitä jo tunnen että se tahtoo töissä keskittyä töihin. Ja se on ok.
Ja sen takia mä sille sanoinkin että ei se määrä, vaan se laatu. Jos iltasin saan tekstiviestin jossa lukee "hyvää yötä, toivottavasti oli kiva päivä", niin ei se paljon lohduta.
Sanoin, että tahdon kuulla että Pojalla on ikävä. Tahdon tietää että Poikaakin ärsyttää ettei voida nähdä. Ei voi olla liikaa pyydetty.
"ei se olekaan". Ei sanaakaan siitä että sillä olis ikävä. Ei sanaakaan siitä että sitä häiritsis välimatka.
Ei se ymmärrä.
Enkä tiedä tuleeko se sitä ymmärtämäänkään.

Toisaalta ei sillä ole väliä, koska mä seurustelen Miehen kanssa.
En mä voi alkaa seurustelemaan Pojan kanssa.

Tänään mä sanoin mun siskolle että kohta mä oon tilanteessa jossa mulla on kaks suhdetta joista kumpikaan ei tiedä toisistaan.
Se vastas "eiks sä oo jo siinä tilanteessa?".

Vittu. Taidan olla.

Edit.
Ainiin, kun tätä blogia nyt kuitenkin käy lukemassa ihmiset, niin olkaatte hyvät ja tuomitkaa, neuvokaa, haukkukaa, säälikää, naurakaa, whatever. Jättäkää jälkenne. Voin sitten ruotia teidän urpouttanne täällä jos ei muuta kirjotettavaa.

Pohojanmaa on niiin... perseestä?

Noei ole. Mutta onhan se nyt aikamoisen outo paikka.
Olin siis viikonloppuna pohjanmaalla.
Kokeilin avoimen suhteen minulle suomia etuja ensimmäistä kertaa jonkun muun kuin Pojan kanssa.
Pussasin sellaista nuorta söpöä poikaa.
Söpö hän oli ulkoisesti ja nuori hän oli sisäisesti. Korvien välistä.

Tuhannen päissään se oli ihan hauskaa. Seuraavana aamuna vitutti.
Varsinkin kun vielä annoin numeroni jollekin sen pojan kaverille ja nyt se kaveri soittaa mulle koko ajan. Idiootti. Minä siis.
Seuraavana päivänä melkein törmäsin vielä tähän rytmiryhmään. Autolla..
Se oli kyllä vahinko, eikä tarkoitukseni oikeasti ollut ajaa heidän päältään. Mutta on hirveän vaikea yrittää piiloutua auton ratin taakse, painaa jarrua sopivassa suhteessa  ja yrittää väistää käveleviä ihmisiä samalla.
Onneksi henkilö -ja autovahingoilta vältyttiin. Eli en törmännyt mihinkään.

Ei tullut morkkista kuitenkaan. Ei Pojan eikä Miehen vuoksi. Miehen vuoksi en morkkista edes odottanut.
Mutta Pojasta en ollut varma, odottelin vähän samanlaista morkkista kun silloin ollessani Tylsän miehen luona saunomassa. En edes pussanut Tylsää miestä, en tehnyt hänen kanssaan mitään, mutta morkkis tuli silti.

Luulen että jos olisin antautunut lihallisiin iloihin tuon Nuoren Söpön Pojan kanssa, olisi morkkis voinut iskeäkin... Mutta viaton pussaillu baarin rappukäytävässä on ilmeisesti liian pientä nostamaan minun omatuntoni tuntosarvia.

Vielä ainakin kaksi viikkoa ennen kun tapaan pojan. Puolet mennyt ja puolet vielä edessä. Tuntuu että nyt on vaikeinta. Aikasemmin 2 viikkoa on ollut pisin aika tapaamatta. Ja nyt olisi vielä kaksi viikkoa jäljellä. Aika tuskaista, mulla on sitä oikeasti ikävä ja sekin vituttaa.
Heinäkuun loppuun menessä mun pitää kuitenkin heittää Pojalle hyvästit ja se ahdistaa.

Tylsä viikonloppu.

Vitun viikonloppu kun loput aina.

Sunnuntai.
Ei vituta, ainakaan yhtä paljon kuin eilen.
Saatoin olla väärässä kun sanoin ettei 400€:n luottokorttilasku vituta ollenkaan. Kyllä se vituttaa. Siinä vaiheessa kun se pitää maksaa. Ja tilille jää aivan liian vähän rahaa. Ottaen huomioon että auto pitäisi huoltaa, katsastaa ja elääkin pitäis.

Lauantai.
Vitutti niin etten päässyt ovesta ulos. Koiratkin käytin ulkona pakon edessä. Sain kuitenkin siivottua vitutuksessani, mikä onkin varmaan syy sille miksei tänään vituta niin paljoa.
Luulen että suurin vitutus oli ihan hormonaalista, mulla on menkat ekaa kertaa kuuteen viikkoon, mikä on varmasti ihan normaalia. Sen lisäks siivousvimmaani lannisti, mutta vitutuskäyrääni kohotti hieman se että onnistuin polttamaan sulakkeen, koirat oksens kilpaa lattialle ja matoille, Mies oli teillä tietämättömillä, Poika oli muuten vaan dille ja parhaalla ystävälläni oli eilen tuparit joissa minä loistin poissaolollani. Koska vitutti.
Oikeastaan tuohon sunnuntaihin vois kirjottaa myös sen että vituttaa nyt että joudun selittelemään ja pyytelemään anteeksi poissaoloani. Ja ymmärrän ystävääni täysin jos vetää palkokasvit sieraimeen kun syyni on se että vitutti.

Huomenna on maanantai. Neljä päivää töitä ja reissuun.
Kolme viikkoa vielä ja näen Pojan.
Ensi viikonlopun reissu tyttöjen kanssa, sitten on Juhannus (en todellakaan tiedä mitä teen) ja sitten enää yksi viikkoa ja minä aloitan kesälomani matkustamalla Pojan luo.
Odotan sitä oikeasti.
Noloa.
Vittu miten noloa.

Muistutus elämän realiteeteista.

Pikkusiskoni tahtoi muistuttaa minua. Elämän realiteeteista.
Sama kyseinen pikkusisko jolla ei ole pienintäkään hajua niistä.

Joka asuu kotona ajaa isän ostamalla bemarilla ja luulee tietävänsä millaista on asua omillaan.
Jolla on ikää 18 vuotta ja 6 kuukautta, päässä ylioppilaslakki ja kaikki maailman tieto.
Joka kuitenkin on meistä se "fiksumpi", rauhallisempi, seesteisempi. Joka osaa ajatella myös tarpeen tullen järjellä, eikä aina tunteella. Joka osaa pysähtyä ja miettiä.
Mutta elämän realiteeteista hän ei kyllä tiedä.
Eikä pikkusisko muistutustaan tosissaan antanut. Särähti korvaan kuitenkin.

Tulinkin tulokseen että jonkun olisikin syytä näistä realiteeteista minua muistutettava, jonkun joka niistä tietää.
Mutta kukahan se olisi?
Joku ketä arvostan. Keneen luotan ja keneltä pystyn ottamaan neuvoja vastaan.
Joku kenellä on kyky puhua, puhua minulle. Ja saada minut kuuntelemaan.
Ei sellaista ihmistä ole.

Poika osaa puhua niin että vastaan. Mies ei.
Poika osaa kysyä tarpeeksi montaa kertaa "mikä vaivaa?". Saatan naismaiseen (ja vittumaiseen, tiedän kyllä, tämä on ihan paskaa) tapaan vastata "ei mikään" monta kertaa. Poika kysyy niin monta kertaa että vastaan.
Ja puhuu. Ja puhuu. "kerro, ei saa mököttää, kerro niin mä parannan sun oloa, kerro niin sulle tulee parempi mieli".
En tahdo kertoa. En tiedä miksi. Mutta kerron jossain vaiheessa kuitenkin. Kun Poika kysyy niin monta kertaa niin pakkohan sille on kertoa. Se tahtoo tietää.
Ja Pojalle on helppo sanoa, inhottavampiakin asioita. Sanat ei jää kurkkuun. Ne tulee puheena ulos.

Miehen kanssa sanat jää aina kurkkuun. Kunnes itsehillintä pettää ja ne raivokkaasti tulevatkin ulos ihan vääränlaisina ja väärällä volyymilla. Huutaen, kirkuen, rumasti.
Mies ei kysy, tai kysyy. Mutta vain kerran. "mikä sua vaivaa?" - ei mikään. "aha".
Suutun. Miksei sitä kiinnosta? Miksei se ymmärrä että huijaan kun sanon ettei mikään? Eikö se näe että oikeasti vaivaa? Miksei se tahdo pelata tätä peliä? Miksei se ymmärrä?
Kolmen tunnin päästä se kysyy uudestaan. "mitä sä mökötät?" -en mitään. Ja se siitä.
Ja vaikka olisinkin päättänyt lopettaa typerän pelleilyn ja sanoa mikä vaivaa, en sano. Sanat jää kurkkuun.
Minulla? Kyllä, oikeasti.
Tai sitten saan sanotuksi "mieti sitä, luulisi että olet jo tajunnut". Joskus oikeasti voisi luulla että Mies tajuaisi mistä suutun. Olemme seurustelleet 5 vuotta joista olemme 4 asuneet yhdessä. Mutta ei. Hän ei ymmärrä.
Hänelle pitää kertoa. Aina.

Elämän realiteetit on nyt ne, ettei tässä elämässä ole mitään realiteetteja.
Ei ainakaan täällä tunnepuolella.

Tuntuu välillä pahalta, Pojan puolesta, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuin ehkä pitäisi.
Ehkä mä oon tunnevammanen.

Smör vittu sentään.

Olenkin hienosti hoitanut nämä asiani.
Tällä hetkellä ei vituta enää ollenkaan että luottokorttilasku on vaivaiset 400 euroa, koska se on ihan todella helppo hoitaa, ihan vaan rahalla maksaa pois.

Mutta sen sijaan olen onnistunut järjestämään itseni tilanteeseen, jossa olen avoimessa suhteessa Miehen kanssa ja tapailen Poikaa.
Me tapaillaan.
Mitä vittua se edes tarkottaa?!
Mä en oo koskaan tapaillu ketään?

Tai Miestä vissiin tapailin sillon kun alettiin seurustelemaan, mutta ei se mitään tapailua ollut vaan full blown seurustelua. Yritin vaan esittää jotain siistiä sinkkutyttöä ja tapailla miehiä. Oikeastihan en tavannut ketään muuta kuin miestä.

Kun mä erosin mun entisestä avopuolistosta, mä olin sinkkuna noin 1 kuukauden. Kävin treffeillä Miehen kanssa ja tädää, five years later, here I am.

Tää tilanne tulee räjähtämään mun käsiin niin totaalisesti. Ei mulla ole mitään työkaluja hoitaa tätä.
Väärin, sulla on kaikki työkalut hoitaa tää.
Lopeta toi vitun ruikkuttaminen ja tee jotain.
Jätä Mies tai pistä Pojan kanssa poikki.


Ja kaikki varmaan jo arvaskin etten oo tekemässä kumpaakaan.

"parhaassa tapauksessa sä siis menetät ne molemmat?"
-todennäkösesti.

Kuinka sotkea asiansa nopeasti, helposti ja vaivattomasti?

Ihastu Poikaan joka asuu 200 kilometrin päässä, samalla kun itse olet suhteessa Miehen kanssa.
Quick&simple!

Mitä enemmän tutustun Poikaan, sitä enemmän häneen ihastun. Ja sitä useammin häneen vihastun. Häneltä puuttuu taito aloittaa, hoitaa ja ymmärtää parisuhteita, mutta sen korvaa hänen poikamainen intonsa ja suloinen naiviutensa. Ihanaa, kun se noin söpösti on noin. Ei tajua, mutta yrittää. Ja kun hän ei kerta tajua, ei hän myöskään tee sitä tahallaan, kuten niin monet muut miehet.

Tulin eilen kotiin yöjuoksulta. Vaikka suhteen status on edelleen avoin, sanoin meneväni kaverille yöksi. En vain tohtinut sanoa meneväni taas tähän kyseiseen kaupunkiin ja jättää tahallaan sanomatta missä yöni vietän.

Tuntuu että mitä enemmän vietän Pojan kanssa aikaa, sitä vähemmän Miehen kanssa vietetty aika nostaa aidon hymyn huulilleni.
Löydän itseni joskus miettimässä että "mitä jos..." This is so fucked up.
"Mitäs jos muuttaisinkin Pojan kaupunkiin joskus?" No mitäpä jos et vaan vitun urpo miettis tollasta vaan tajuaisit ettet ole muuttamassa mihinkään. Helsinki on sun kaupunkis, nyt ja aina.
"Mitäpä jos eroamme miehen kanssa...?" Niin mitä sitten? Sitten te eroatte ja thats it. Ei se tarkoita sitä että sun ja Pojan jutusta tulis joku auvoinen rakkauden satama kuin salaman iskusta? 
"Mitäpä jos Pojassa olisikin oikeasti potentiaalia?" No jos siinä olis sitä potentiaalia, ni sä olisit jo varmasti muuttanut ja jättänyt Miehen. Ei siinä ole. Nyt pää kiinni.


Mä olen aina sanonut kaikille mun ystäville että jos suhteen alku on kivinen ei siitä lopustakaan tule kaunista. Hyvässä suhteessa on alkuhuuma, laskusuhdanne, kriisi ja arkeen jännyyden löytäminen.
Jos sitä alkuhuumaa ei ole, vaan kaikki alkaa kriisistä, jää siihen suhteeseen ikuinen looppi joka pyörii kriisin ja laskusuhdanteen välillä. Joskus satunnaisesti voi tuohon oravanpyörään ilmaantua joku teennäinen "tää on mun elämäni onnellisinta aikaa"-hetki, joka saa ne suhteen osapuolet kuvittelemaan että kaikki on niin vitun täydellista.
Sillä tavalla ihminen sitten tyytyy siihen keskivertopaskaan suhteeseensa eikä lähde etsimään mitään parempaa.
Mulle on käynyt juuri niin. Ainoana erotuksena että mun suhde noudattu tota ensin mainittua kaavaa muuten täydellisesti mutta toi arjen jännyyden löytäminen on liian haastavaa.
Ei ole arjessa mitään jännää!