Mä haluun naimisiin.

Kaekenmoesta.

Aijumalauta mä vihaan murteita.

Kaikenlaista on tapahtunu? Vai onko sittenkään?

Mikä nykymaailmassa lasketaan merkittäväksi tapahtumaksi? Mainitsen arvoiseksi, kiinnostavaksi?

Palattiin Miehen kanssa yhteen. Olen hylännyt seikkailuelämäni ja olen erittäin tyytyväinen päätökseeni.

Toivon, että Mies on myös tyytyväinen päätökseensä ja tajuaa että tässä suhteessa on meneillään "nyt tai ei koskaan"-hetki. Viimeinen oljenkorsi selvittää kaikki menneet asiat ennenkun lumivyöry peittää ne.

Nyt oli jo niiin diippiä metaforaa, etten kyllä itekään osaa täysin avata tota.

Hoki on kuollut ja kuopattu. Metafora.

Siitä ei oo kuulunut mitään, eikä mullakaan ole ollut mitään syytä ottaa siihen yhteyttä. Instagramista mä vakoilin (mä oon mestarivakoilija, oikee kunnon stalkkeri) että sillä on vissiin joku vaimokandidaatti Lappeenrannassa. Hyvä sille. Vaikka se onkin ihan valmista kauraa Auroraan psyk. osastolle, ansaitsee se silti jonkun ihmisen joka ymmärtää sitä sen hulluutta.

Vihdoin ja viimeinen mulla on sellanen olo että me ollaan Pojan kanssa kavereita. Voidaan vaihtaa kuulumisia ja olla "normaaleja". Ei mulla silleen oo mitään tarvetta sen kanssa enempää diibadaabailla. Onhan se ihan hauska sälli. Aika vauva ja pieni vielä, mutta eiköhän siitäkin hyvä tuu. 

Sopasta ei oo kuulunu mitään. Hyvä niin. Mä toisaalta tiedän että siitä kuuluu vielä. Mikä ärsyttää. Mun pitäis varmaan ite ilmottaa sille että tack och adjö, oli hauskaa, ei muistella pahalla. Mutta tuntuu ihan helvetin tyhmältä yht'äkkiä vaan laittaa tollasta viestiä kun ei oo ollu mitään puhetta pitkään aikaan että nähtäis.

En laita mitään. 

Duunit vituttaa. Vituttaa niin ettei veri kierrä. Oon kaks päivää sairaslomalla ja tää on niin autuutta. Jos ei vituttais näin paljon ja jos ei olis työharjottelua ens viikolla, olisin varmaan menny töihin tänään. Ei kiinnosta.

Meidän työpaikka on luovuuden hautausmaa. 

Mä haluun naimisiin.

Syksy on tylsä ja harmaa.

Elämää, sen oheistoimintoja, opiskelua, väsymystä, lukemista, tenttejä, työharjoittelu, näyttösuunnitelma.
Ei helvetti.

Tällä hetkellä mun elämässä tapahtuu niin paljon etten oo ehtinyt stressaamaan, miettimään, analysoimaan tai pohtimaan mitään muuta kuin sitä kuinka pitää pää veden yläpuolella.

Kouluhommat alkaa näyttää aika hyvältä. Kaikki alkaa olla suhteellisen valmiina, tai jos ei valmiina niin ainakaan tilanne ei oo niin huono etteikö niistä valmiita saataisi.

Ihmissuhdeasiat on ollu semisti holdilla.
Olen keskittynyt vain elämääni Miehen kanssa. Tahallaan tai tahattomasti unohtaen kaiken muun.
Tuntuu turvalliselta tulla kotiin. Miehen kainaloon, ihmisen luo jonka tuntee. Josta tietää että se välittää, vaikkei se sitä koko aika hokisikaan.
En silti tiedä miltä tulevaisuus meidän osaltamme näyttää. Hetkittäin tuntuu siltä että turha tätä vastaan on räpiköidän, näin tän on tarkoitettu olevan, meidän kuuluu olla yhdessä. Ja sitten on niitä hetkiä kun tuntuu ettei menneisyyttä pyyhi pois mikään. Niinkun ei pyyhikään, mutta pystytäänkö me kirjottamaan tulevaisuudesta sellainen ettei se toista mennyttä? Se selviää vain kokeilemalla ja tällä hetkellä olo on positiivinen.

Soppa otti yhteyttä. Ekaa kertaa koskaan mulla tuli olo etten tahdo tehdä sen kanssa yhtään mitään, koska se loukkaisi Miestä.

Elämä on ihan liian jännittävää. Ja samalla niin helvetin tylsää.
Huomenna takaisin omiin töihin, melkein neljän viikon tauon jälkeen.
Hohhoijaa.

Smör smör ja ranskanleipä.

Elämä on niin huvittavaa.
Yhtenä hetkenä sitä luulee tietävänsä mitä haluaa. Tai ainakin että mitä ei halua.
Ja sitten sitä huomaa että haluaisikin vain palata ajassa taaksepäin siihen pisteeseen ettei ikinä olisi luullut haluavansa mitään normaalista poikkeavaa.

Miehen kanssa yhteenpaluusta on puhuttu. Ja sovittu että katsellaan. Mistään ei kuitenkaan tule mitään koska en osaa olla. En osaa olla niin enkä näin.
Kaikki menee päin vittua koko ajan.

Kouluhommat stressaa ja ahistaa.

Soppakin teki oharit viime viikolla ja suutuin sille.
Katotaan mitä tällä viikolla tapahtuu.
Hoki on pitänyt radio hiljaisuutta mikä on ihan helvetin hyvä.
Siinä ihmisessä on niin paljon hulluutta ja sitä mulla on jo omasta takaa, en tarvitse enempää. Kiitos kysymästä.

Nyt meen tekee lisää kouluhommia että ehkä joskus vaikka vahingossa valmistuisin.

Kikkeliskokkelis.

Hohhoh.
Pitäis varmaan kirjotella vähän useammin.

Kaikkea on ehtinyt tapahtumaan.
Otettiin Miehen kanssa meidän asuntoon vuokralainen.

Hokin kanssa välit seis. Sillä on mielenterveysongelmia. Kukaan muu kuin minä ei vissiin niitä oo diagnosoinu, mutta mitä väliä. Hullu se on.
Ikinä ei päästyä pussailua pidemmälle, mutta hän tahtoo ottaa hitaammin. Joo että okei, herra ottaa ihan miten haluaa, minä häivyn. Tack och adjö!

Soppa tahtoo kimppailla. En  taida jaksaa. Varsinkaan sen jonkun urpon kaverin kanssa. Hohhoijaa.

Mies, no mies on mies. Sovittiin että keskiviikkona istutaan alas ja jutellaan. Keskustellaan että mitä tässä on tapahtumassa. En kyllä tiedä miten se keskustelemalla selviää, kun kumpikin on pihalla kuin postilaatikko.

Poika pyysi taas anteeksi. Koko ajan se pyytää. Aina jos vahingossa vaihdetaan muutamakin sana, se on pyytämässä anteeksi.

Hohhoh.

Mene jo eteenpäin elämä!

Ja kyllähän se menee.
Vaikka kuinka tahtoisi ettei se mene.

En mä kyllä tahdo. Mä jotenkin odotan tulevaa, enkä osaa elää hetkessä.
Mä en osaa arvostaa tätä hetkeä, tätä päivää, enkä tätä kohtaa mun elämässä.
Haaveilen tulevasta, pelkään sitä. Kauhun sekaisin ilon ja onnen tuntein odotan sitä. Miksei se tule jo?

Koska elämä on tässä ja nyt.
Tässä perjantaissa, jolloin makaan kotona (kyllä kotona, olen taas täällä) tekemässä rästiin jääneitä koulujuttuja.
Tässä hetkessä, kun olen tyytyväinen itseeni ja siihen että olen tehnyt jo melkein puolet rästitehtävistä.
Tässä sängyssä jossa vielä pari tuntia sitten harrastin kiihkeää seksiä Sopan kanssa (Ohh-la-laa, lisää jännittäviä koodinimiä!) ja jossa nyt makaan katsomassa Simpsoneita Miehen aamutakki päälläni. Tää aamutakki muuten tuoksuu ihan Mieheltä.
Elämä on tässä. Tämä on mun elämä. Tämä elämä tässä. Tahdon nauttia tästä hetkestä.
En ole koskaan ymmärtänyt sanontaa "elää kuin huomista ei olisikaan", ehkä olen liian kirjaimellinen ihminen, mutta luulenpa että jos ihmiset tietäisivät ettei huomista ole, he käyttäytyisivät normaaliakin typerämmin ja vastuuttomammin. Ei kukaan voi elämänsä jokainen päivä sekoilla ja urpoilla.
Mutta nyt yritän kuitenkin elää niin, että nautin joka hetkestä. Elän sitä hetkeä, en huomista, en eilistä, vaan tätä päivää, tätä hetkeä.

En odota huomista. En odota että Hoki laittaa viestiä. En odota että Poika miehistyy ja pyytää anteeksi (onhan se pyytänyt anteeksi jo ehkä tuhat kertaa, mutta se on vähän sama kun  minä lukisin paperista kvanttifysiikan perusteita, en mä niistä mitään oikeasti tajuais, eikä tajua Poikakaan anteeksipyytämisestä tai pahoillaan olemisesta, kunhan lämpimikseen lätisee).
En aio enää maanantaina odottaa että olisipa jo perjantai. Nautin ensin maanantaista, sitten tiistaista ja niin edelleen. En odota että työpäivä loppuu. Nautin työstäni, keskityn siihen ja olen siinä hyvä.

Tämähän olisi todella ideaali tilanne, katsotaan kuinka onnistuu. Tällä hetkellä ihan hyvin. Kai?
En odota huomista. Nautin tästä hetkestä, Miehen tuoksusta tässä aamutakissa. Sopan tuoksusta lakanoissa. Tekstiviestin piippauksesta kun Hoki laittaa viestiä. Ja siitä hiljaisuudesta jonka Poika minulle antaa. Nautin tästä kaikesta.
Ja olen tunnevammainen kun en osaa ajatella tekeväni mitään väärää.
Enkä olekaan tehnyt, paitsi Miehelle. Mutta meillä on historiamme ja nyt minulla ei ole häntäkään kohtaan muuta velvoitteita kuin olla ihminen ihmiselle.

Lopuksi aion valaista teille näitä koodinimiä. En niiden alkuperää, vaan ihmisiä niiden takana.
Pojan ja Miehen tietävät varmasti kaikki jotka tätä blogia ovat lukeneet enemmän kuin tämän yhden postauksen, siihen en jaksa paneutua.

Hoki:
Hoki on mies jonka tapasin bileissä joissa olin Pojan kanssa. Hoki tuli bileisiin minun vuokseni, yksin. Poika veti hirveät draamat siitä että kaulailin jonkun toisen miehen kanssa. Vaikka olimme menneet bileisiin ystävinä. Jouduin hylkäämään  Hokin bileisiin Pojan kiukuttelun takia, mutta onneksi? hän pyysi minua jäätelölle seuraavalla viikolla. Onneksi? En tiedä.
Olemme siis tunteneet kohta pari kuukautta. Ei seksiä? Hän etsii vaimoa ja äitiä lapsilleen. Minä en todellakaan ole se ihminen. Sen lisäksi Hoki on helvetin vaikea ja hankala ihminen. And this is coming from me... Aika perus "ainoa lapsi", en silleen ihmettele että on yli kolmekymppisenä vielä sinkku.
Pitkä ja komea kuitenkin.

Soppa:
Sopan kanssa me ollaan tunnettu yli vuosi. Me tavattiin viime kesänä yksissä kesäjuhlissa. päädyttiin lähtemään pienellä porukalla baariin ja Soppa "roikku" mussa koko illan, silleen tahdikkaasti kuitenkin. Ei käyny päälle ja kehu ilman että se kuullosti kornilta. Päädyttiin kaikki Sopan luo jatkoille, mutta pussailua suurempaa ei tapahtunu. Soppa pyys mun numeroa ja vietettiin seuraavalla viikolla juhannus yhdessä.
Mä seurustelin hyvin vahvasti Miehen kanssa vielä sillon, joten moraalittomana heitukkana päädyttiin seksisuhteeseen. Hetken aikaa viime syksynä meillä oli taukoa, mutta tää koko vuos ollaan taas painittu aika säännöllisesti.
Soppa on mua paaaljon vanhempi ja sellanen ööö, ihana. Sen kanssa ei ikinä tarvii stressaa mistään, kumpikin tietää mikä on pelin henki mutta arvostaa toista. Me jutellaan kaikkee, mut ei oikeestaan sillee mitää.
Soppa on kestävin mies mitä mulla on koskaan ollu. Se voi vetää pariin tuntiin seittemänki kertaa kevyesti.
Jajoo, salettiin sillä on lääkitys siihen. Mutta sama se mulle on, ei nää oo mitkää olympialaiset, doping on sallitttua tällä areenalla.

Sekunneista vuosiksi.

Elämä kantaa.
Paitsi silloin kun se loppuu.
En oikein osaa suoristaa ajatustani.
En jaksa, ei kiinnosta.
Jokainen tehkööt mitä haluaa. Ehkä se on mun ajatus.


Pojan kanssa kaikki on ohi. Ja hyvä niin, en jaksaisi enää hänen olemustaan, juttujaan, lapsellisuuttaan. Häntä ylipäätään.

Miehen kanssa. Hmm. Olen ollut muutamana yönä kotona.
Seksiä, kyllä.
Läheisyyttä, kyllä.
Yhteenpaluu. Ei.
Ei enää.

Kolmas mies, Hoki, on edelleen kuvioissa. Kohta toista kuukautta.
Arvatkaapa mitä?
Ei seksiä.
Pelkkää pussailla. First base.
Ei edes kähmimistä. Tai hyvin pientä.
Olen ollut Hokilla yötä. Monta yötä.
Ei mitään.

Onkohan se homo?
Omien sanojensa mukaan hän tahtoo edetä hitaasti, tahtoo että tästä oikeasti tulee jotain, ei tahdo rikkoa itseään....

Homo.

Pros and cons.

Mies.
Pros:
-kiltti
-rakastava
-huomioonottava
-tuntee mut ja oudot (ja normaalitkin) tapani
-turvallinen
-rakastaa mua

Cons:
-en tiedä pystynkö luottamaan, en ainakaan helposti
-tylsä? (kuuluu ehkä turvallisuuteen?)
-mun on vaikea löytää sitä tunnetta joka mulla joskus Miehen kanssa oli, tuntuu tyhmältä
-ongelmia negatiivisten tunteiden ilmaisussa rakentavasti
-ei tunnu enää niin rakkaalta (tiedän että psyykkaan itseäni tähän, negatiivisessä mielessä)

Poika.
Pros:
-kiltti
-hauska
-uusi ja jännittävä
-se "mikä sua vaivaa"-juttu. Tämä on mulle tärkeä, mies ei ole viidessäkään vuodessa tajunnu tätä, Poika toimi heti niinkuin olen Miehen odottanut aina toimivan.
-"tykkää musta"- ja kahden viikon päästä halusi olla kavereita

Cons:
-nuori, liian nuori
-epäkypsä
-asuu kaukana
-ei pysty olemaan rehellinen, vaan kaunistelee asioita
-liikaa "muita naisia", ei ole valmis keskittymään 100% yhteen, vaikka väittääkin muuta (kts. äskeinen kohta)
-kamalaa, mutta totta; köyhä opiskelija


Että näin. Ei auttanut mitään.

When you say nothing you tell me everything.

Perjantai.
Systeri tuli alkuillasta meille. Kiharettiin mun tukka, meikattiin mut ja valittiin mulle vaatteet. Minä join punaviiniä ja yritin piilotella jännitystä. Poika tulisi tänään Helsinkiin.
Systeri oli luvannut hakea meidät baarista, ja kun sillä ei ollut mitään tekemistä mä pyysin sen henkiseks tueks alkuillaks. Samalla se toki sai toimia kuskina myös kaupunkiin päin mentäessä.
Mentiin Poikaa vastaan juna-asemalle. Jännitti ihan perkeleesti.
Kävin poimimassa Pojan talteen ja suunnattiin baariin.
Oli paljon kivempaa mitä olin odottanu. Paljon. Mä olin ihan varautunut että mulla olis aivan vitun tylsää ja hirveetä. When you expect nothing....
Paitsi, yks mies, kenet olin tavannut aikasemmin samana päivänä, tuli sinne bileisiin. Tapaamaan mua. Yksin.
Se bongas mut sieltä ihmisten joukosta ja tuli juttelemaan, tosi mukava, tosi söötti. Poika suuttui ihan selvästi. Ei sanonut mitään.
Mentiin tanssimaan sen miehen kanssa. Poika änkes mukaan, vaikka se oli ite hengannut "kaverinsa" (vanha pano, ei edes tiedä että mä tiedän että ne on ollu "sillai"). Se oli tosi noloa. Se mies oli ihan ihmeissään että mitä toi tuli tohon riehumaan? Sit ku mä pussasin sitä miestä, all hell broke loose. Poika suuttu ihan oikeasti ja  alkoi kiukuttelemaan. Enkä mä tahtonut sen mieltä pahoittaa, en todellakaan.
Saatiin tilanne selviteltyä. Poika tahtoi pussata. Suulle. Niin että se mies näki. Ihmetteli varmaan että mitä vittua noi KAVERIT tossa sekoilee.
Ihan sama.
Pussasin myös tyttöä. Oli ihanaa. vaihdettiin numeroita. Toivon että nähdään vielä.

Lauantai.
Maattiin Pojan kanssa mun luona koko päivä. Syötiiin, pantiin ja katottiin telkkaria.
Pussailtiin. Pidettiin koko ajan kädestä kiinni. Siliteltiin. Oli outoa.
Oli sellanen ihanaaihanaaihanaakaikkionihanaa-fiilis ja samalla takaraivossa ryskytti ajatus siitä ettei Poika varmasti ajattele samalla tavalla. Onneks tuli myös hetkiä jolloin mun pään sisällä näytti tältä ?!?!?!*€$£@"###=????! kun mietin että miten Poika voikin olla niin poika eikä ymmärrä mua ollenkaan. Valitettavasti niitä hetkiä tuli kuitenkin liian vähän.
Tehtiin illalla tortilloita. Katottiin telkkaria sylikkäin. Mentiin nukkumaan sylikkäin.

Sunnuntai.
Herättiin. Ei sylikkäin. Pantiin. Tai rakasteltiin, niinku Poika sanois. Sen mielestä me rakastellaan. Koska meillä on tunnetta mukana. We make love, we dont fuck. Niin se sanoi. Mä kysyin että how can it be love making if there is no love? Se ei osannut vastata.
Juotiin aamukahvit ja lähdettiin kaupunkiin.
Käytiin aamupalalla ja käveltiin ympäri kaupunkia pari tuntia. Se sai kuulla saavansa kyydin kotiin. "kaverilta". No on se varmasti kaveri, mutta kaverilla ei taaskaan ollut nimeä. Se oli siis tyttö. Tiesin mä sen muutenkin, mutta ärsytti.
Mentiin autolle hakemaan sen kamoja ja se sen kyyti ilmoitti että se tulee hakemaan sen kaupungista.
Hengattiin hetki, pussailtiin. Se sanoi että sillä on ollut kivaa. Mä hymähtelin. Ärsytti jättää hyväisiä niin.
Jossain kohtaa se sano että kyllä mä voin jo lähteä jos mulla on kiire. Se ties kyllä ettei oo. Se ei tahtonut että mä näen sitä sen kaveria tai että se sen kaveri näkee mua. Joten mä sanoin lähteväni kyllä. Se halus vielä pussata ja sanoi että ilmottele jos oot tulossa kulmille. Sanoin joojoo, moikka! ja lähdin.

En usko että me enää nähdään.

Plus Hämmentäjä laitto just äsken viestiä.
Vittu.

Pitkä ja syvä hiljaisuus on rikottu.

Poika tulee tänään Helsinkiin.
Tämän viikonlopun jälkeen en usko että me enää näemme. Ehkä emme pidä enää edes mitään yhteyttä.

Tämä viikonloppu on Miehen kanssa uhrattu "harkinnalle". Mitä kumpikin on valmis tekemään tämän suhteen eteen? Kuinka paljon tässä on enää mitään mitä pelastaa.

Pari päivää sitten helvetti repes. Huutoa, itkua, kiukkua, raivoa.
Mieskin sanoi että erotaan, en halua olla tässä.
Minä sanoin että vittu selvä sitten.

Tilanne laukesi. Ei huutoa, eikä itkua ja potkua.
Pelkkää rehellistä keskustelua.
Sovittiin että viikonloppu vietetään erillään ja mietitään.

Tällä kertaa minusta oikeasti pitkästä aikaa tuntuu siltä että tällä suhteella voisi vielä olla joku tulevaisuus.
Josjosjosjosojs. Jos sitä ja tätä.

Vietän viikonlopun pojan kanssa. Pidän hauskaa, kellun hänen ihanuudessaan, nukun hänen kainalossaan, patsastelen hänen huomiossaan ja sunnuntaina saatan hänet juna-asemalle ja jätän hyvästit.

Can I have my coffee with a hint of drama, please?

No edellinen blogipostaus oli ehkä hieman kuorutettu draamalla.
Senhän mä osaan.

En muuta Pojan kaupunkiin.
Ainakaan nyt. Tekisi kyllä mieli lähteä Helsingistä, mutta ei.
Sanoin mun parhaalle ystävällekin että "ei mulla oo täällä muuta kuin, työ, koulu, perhe ja kaverit"
Jep.

Vedin eilen täyslaidailliset. Soitin toiselle ystävälle ja menin sinne yöksi.
Käytiin baarissa ja tyylilleni uskollisena löysin baarin ainoan idiootin ja pussailin sen kanssa.
Mä oon ku pahanen teini.

Erosta Miehen kanssa en osaa sanoa.
Tässä on niin paljon ongelmia ja niin vähän ratkasuja, että en mä tiedä voisko tästä enää edes tulla mitään.
Mies tahtoo yrittää, muttei osaa sanoa muuta kuin "näin ei tapahdu enää ikinä, en ikinä enää petä sun luottamusta ja haluan todistaa sulle että oon luottamuksen arvoinen"
Tollako mun pitäis saada täysluotto tähän juttuun?

Pikkusysteri sanoi tänään "mut se on vaan otettava riski jos haluaa onnistua rakkaudessa.."

There is no such thing as a happy ending.

ERO.
Se tässä on nyt käsillä.

En osaa käsitellä asiaa.

Muutan Pojan kaupunkiin.

"aion oikein velloa ikävässä"

Sanoin eilen Pojalle että mulla on sitä ikävä.
Se sanoi että sillä on myös.
En usko että kuitenkaan samalla tavalla.

Riitahan siitä sitten kuitenkin taas tuli.
Aina mun kanssa tulee riita.
Olen riidanhaluinen lehmä.

Poika sanoi ettei saa olla paha mieli, koska hänellekin tulee paha mieli. Pahoittelin että oma paska fiilikseni aiheuttaa hänessä negatiivisia tuntemuksia ja että jatkossa yritän pitää suuni kiinni aiheesta, ettei vain hänelle tule paska olo.
Ei hän kuulemma sitä tarkoittanut.
Tarkoitti kuitenkin.

Poika TAHTOO olla ystäviä. Ei halua menettää kokonaan.
En ymmärrä MIKSI?!
Koska olen hänelle tärkeä.
En ymmärrä MIKSI?!

Ei ole mitään järkeä tässä. Mä olen sanonut Pojalle monta kertaa että en tiedä voinko olla ystävä, mulla on tunteita vielä ja niistä tulee välillä tosi paska fiilis, kuten eilen just tuli.
Poika tahtoo kuitenkin yrittää?
Ai minun pitää yrittää pystyä olemaan hänen ystävänsä, kun hän ei pysty olemaan muuta?
Enkä mä ymmärrä tätä "en pysty"-juttua yhtään.

Me ollaan ihan yhtä paljon, ellei enemmänkin tekemisissä nyt, kun oltiin sillon kun "tapailtiin".
Me ollaan tapaamassa kahden viikon kuluttua ja Poika olis halunnut nukkua sylikkäin. Sanoin etten pysty.
Tiedän että niin tapahtuu kuitenkin.
Kaikkitännemullehetinytseurauksistahuolimatta-asenteeni ottaa vallan ja tuhisen hänen kainalossaan kaksi yötä jonka jälkeen olen vielä enemmän sekaisin ja kuvittelen hänenkin ajattelevan että olipas ihanaa, ehkä tästä tuleekin jotain.
Hän ei ajattele niin.
Hän ajattelee, että oli kivaa "kerran vielä" pitää sua kainalossa, hyvästi nyt jää.

Sisko pääsi Pojan kaupunkiin opiskelemaan.
Eilen punaviinipäissäni, itkin maailman kurjuutta (minä EN itke, eilen itkin) ja suunnittelin jättäväni kaiken ja lähteväni itsekin Pojan kaupunkiin.
Aamulla kun heräsin silmät punaisina ja turvonneina, avasin tietokoneen, hain asuntoja Pojan kaupungista ja tajusin että jumalauta, jos sekoittaa elämänsä Helsingissä, ei sitä voi selvittää Pojan kaupungissa.
Laitoin tietokoneen kiinni ja keitin kahvia.

Vitutus Maximus.

Nyt menee kaikki niin päin helvettiä kun vaan yksinkertaisesti voi.

Ensin kolaroin laina-auton toisen auton perseeseen. Jes. Ikinä kolaroinu mitää.
Ja nyt oma auto levähti tien poskeen. Vittu morjens.
Kyseiseen neljän pyörän ja ratin paskalaatikkoon jota autoksi kutsutaan, on uponnut viimeisen 2,5 vuoden aikana lähes tulkoon 4000 euroa. Enkä todellakaan puhu mistään muusta kuin korjauksiin menneistä rahoista.
Nyt siitä levis kytkin ja morjens, sen korjaaminen maksaa ainakin tonnin.
Onneks mulla on maailman paras mufa joka lupas korjata sen ite. Me <3 Mufa!

Poika. Mies.
Kaikki vituttaa.
Poika on tulossa tänne kahden viikon päästä.
Miehellä on vapaa viikonloppu.
Ei jaksa kiinnostaa.

Miniloma on niin vitun hirveetä että meinas alkaa itkettää.
Meillä ei oo mitään puhuttavaa. Mulla ei oo hauskaa Miehen kanssa. Ja joo, mä tiedän että asennoidun siihen niin ettei mulla ees vois olla hauskaa, mutta kun kaikki tuntuu niin teennäiseltä.
Ajattelen Poika koko ajan. En saa sitä pois mun mielestä.

Tiedän ettei se olis pidemmässä juoksussa sellanen mies jonka tahtoisin. Mutta joku siinä nyt on.
Lähdenkin tästä aivolataamoon ja pyydän että ne irroittaa mun aivot kokonaan.
Menee hermo. Vittu.

Ei edes ystäviä.

Emme voi olla Pojan kanssa ystäviä. Minä idiootti menin ja ihastuin  häneen päätä pahkaa kuin viisitoista kesäinen teinityttö.
Poika on teinipoika. Hän ei osaa, ymmärrä eikä tajua.

Olimme ystäviä viikon.
En voi olla hänen ystävänsä. En vaan voi.
Hänen olemassaolonsa minun elämässäni vie liian suuren palan aivojeni käytöstä.
Työn teosta ei tule mitään, kotona olemisesta ei tule mitään. Mietin häntä liikaa.
Helpompi olla kokonaan ilman.

Lähdemme miehen kanssa rakkauslomalle kahdestaan.
Miniloma, mutta lomakuitenkin.

Minun kesälomani alkoi eilen ja ei yhtään tunnu siltä.
Vituttaa ja on muutenkin paska fiilis.

Sano mitä haluat, älä mitä oletat minun haluavan kuulla.

Suo.
On tämä minun elämäni yksi vitun suo tällä hetkellä.
Välillä vituttaa. Välillä hymyilyttää. Välillä tuntuu että huominen koittaakin. Ja on parempi kuin tämä päivä.

Mä olen liian tunneihminen. Aivan liian.
En osaa elää ilman tunnetta. Mä haluan kokea kaikkia tunteita ja mahdollisimman vahvasti.
Mä en osaa jarruttaa tunteitani, enkä hallita niitä millään muotoa.
Ja koska olen aikakauteni malliesimerkki, toimin juuri tasan niinkuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Vailla huolta huomisesta, hetkeäkään miettimättä.

Sunnuntaina saatiin joku tolkku Pojan kanssa tähän tilanteeseen.
Poika oli niin poika kuin poika vain voi olla.
Itselleen valehteleva, omia tunteitaan ja ajatuksiaan välttelevä ja asiat mielestään työntävä poika.
Sovittiin että ollaan ystäviä.

Ollaan oltu ystäviä. Joka päivä.
Useita viestejä. Sovittiin Pojan tulemisesta Helsinkiin. Täällä on yksi tapahtuma johon se on tulossa ja oltiin puhuttu jo aikasemmin että majottaisin Pojan. En halua olla katkera ja sanoa ettei käy enää vaikka ollaankin ystäviä.
Sunnuntaina menen Pojan kaupunkiin. Ystävinä.
En saa Pojasta selkoa. Tahtooko se siltikin jotain? Onko tämä sitä sen miettimistä? Miten sillä ei riitä aika suhteeseen, mutta nyt ystävälle riittää? Miksi mä mietin näitä asioita, vaikka mun pitäis keskittää mun kaikki energia korjaamaan suhde Miehen kanssa?
Miehen joka yrittää, joka tahtoo olla kanssani? Joka tekee niitä arjen pieniä asioita ja kaikkensa antaa että tuntisin oloni hyväksi.
Yksi aamu se nousi ylös heti kun mun herätyskello soi. Minä jäin tavoilleni uskolliseni torkkumaan.
Hetken päästä se tuli sänkyyn ja kuiskasi "siellä on kahvi tippumassa ja sun termarimuki pestynä, ota kahvi mukaan ja nuku vähän pidempään"
Ihana. Eikö ollutkin? Se oli illalla ladannut keittiminen valmiiksi, suunnittelut ja toteuttanut! Tätä mä oon sille puhunut monta vuotta, yllätykset, illalliset, lahjat, kaikki sujuu paremmin ku suunnittelee hyvin.
Okei, pieni juttu. Mutta kuitenkin.
Päivällä töissä tupakkatauolla löysin itseni lähettämästä tekstiviestiä ystävälle "Mies keitti aamulla kahvia, oli ihana ja ajattelevainen. Tuntu teennäiseltä".

Miksi se tuntuu niin vaikelta kun tiedän että haluan olla Miehen kanssa?
Olenko oikeasti niin stereotyyppi nainen että tahdon sellaisen ihmisen joka ei minua tahdo? Rakastun renttuun ja hylkään mahtavan, kiltin, huomaavaisen, rakaistavaisen miehen hänen takiaan?
Kiltti, huomaavainen ja rakastava mies on myös pettävä mies.

Ehkä mulla on vaan pelkkiä huonoa vaihtoehtoja tarjolla.
Myyn kaiken ja muutan Goalle.

Suunnatonta sumua.

Poika sanoi tarvitsevansa aikaa, aikaa miettiä.
Vitutti.
Ei mulla ole antaa sille aikaa.
En mä tahdo antaa sille aikaa.
Sanoin ettei tässä ole mitään mietittävää, jos sen tarvitsee miettiä.
Vitutti.
Vitutti koska se sanoi sen. Eikä niin että itse olisin vihdoinkin ottanut itseäni niskasta kiinni, ollut aikuinen ja käyttäytynyt niinkuin ihmiset käyttäytyy.

Asiaa selviteltiin muutama päivä. Totesin että fuck this shit, ei pää kestä.
Ja ilmoitin tulevani hakemaan ne muutamat vaatteet mitä olin Pojan luo unohtanut.

Tässä selkkauksen aikana, avasimme Miehen kanssa keskusteluyhteyden suhteemme tilasta.
Huono on. Todella huono.
Minusta vielä huonompi kuin Miehestä itsestään.
Kysyin onko Miehellä ollut muita. Ei ole. Ei ole mitään ollut.

Perkele, nyt se kysyy saman multa.

Ja niin se kysyikin.
Vastasin rehellisesti. On.
Ei muuta. Ei sen tarvitse muuta tietää.

Viikonloppuna piipahdin Pojan kaupungissa. Ilmoitin tulevani hakemaan tavaroitani. Kylmästi, jäätävästi, hampaiden kalinan melkein kuuli tekstiviesteistä.

Soitin alaovelta. Olen täällä. "tuletko ylös?" Miksi? "keitän kahvit?" Hyvä on.
Menin ja odotin jotain. Totuutta.
Pojan selityksen kuullostivat 15-vuotiaiden siirappiselta paskanjauhannalta. En voinut hyväksyä sitä että se oikeasti luuli mun ostavan moisen paskapläjäyksen.

Poika puhui paskaa. Siis oikeasti diibadaabapaskaa. "miten menee? mitä oot tehny?"
Ei kuulu sulle, enää.

Lähdin. Ja jo rappukäytävässä näpytin tekstiviestiä.
Poika vastasi että on jo selittänyt kaiken minkä voi.
Kaahasin pihasta pois. Parin korttelin päässä päätin että EI.
En todellakaan hyväksy sitä että Poika luulee minun uskovan samat paskat selitykset ja tekosyyt kuin ne pikkutytöt ennen minua.
Selitä.
Laitoin viestin että tulen takaisin ja hän saa selittää.

Istuimme autossa kaksi tuntia.
Ensin hän oli vihainen. Ei tahtonut selittää. Ei tahtonut edes itselleen olla rehellinen. Ei tahtonut miettiä tekojensa syitä. Ajatustensa ja tunteidensa todellisia lähteitä.
Minä pakotin. Vaadin.
Sanoin ansaitsevani sen ja että Poika oli sen minulle velkaa.
Kevyttä kenttäliioittelua, mutta tuntui toimivan.

Lopuksi huusin ettei tässä enää ollut kyse siitä voisiko tästä jutusta tulla mitään tai että kannattaako Pojan miettiä enää yhtään mitään meihin liittyvää, vaan että tässä on kyse siitä miten Poika kohtelee ihmisiä, minua. Miten minä vaadin kunnioitusta enkä ole valmis ostamaan mitään paskaselityksiä ajanpuutteesta tai muusta paskasta. Siitä kuinka minä tahdon kuulla olevani ärsyttävä ja vittumainen luonne jos asia niin on. Ei minun tunteitani tarvitse säästellä ja minun korviani hivellä jollain "tykkään susta ihan kauheasti ja oot ihana, mutta..."-paskalla.

Olin hetken hiljaa.
Ja sanoin että tiedän kyllä mitä puhelimessa aikasemmin sanoin, mutta toivoisin että voisimme kuitenkin vielä olla ystäviä, tai että Dont be a stranger..? Otin poikaa kädestä kiinni.

Hän alkoi itkemään. Ja halasin minua niin tiukasti ettei koskaan ole halannut.
Hämmennyin. En osannut olla enkä ajatella mitään muuta kuin "MITÄ HELVETTIÄ?"
Yritin irrottautua halauksesta kaksi kertaa ennen kuin Poika päästi irti. Ennen kun hän päästi, hän nyyhkytti korvaani "mä tykkään susta ihan kauheasti".
Sanoin että se on hyvä asia ja ettei tässä ole mitään hätää.

Mieleni oli kirkas, oloni oli hyvä. Tätä olin tullut hakemaan. Tavaroitani ja closeria. Sain päätöksen tilanteeseen. Kansi on nyt kiinni. Tämä oli tässä.

EI.

Yöllä poika laittoi viestiä.
Kiitti siitä että olin huutanut hänelle, oli kuulemma vihdoin tajunnut oman käytöksensa typeryyden.
Oli samalla myös ymmärtänyt kuinka tärkeä olen hänelle.

Tuli paha olo. EI. EI. EI. Älä aloita. Kaikki oli niin hyvin.
Vastasin neutraalisti että hyvä ettei kaikki puhe mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei ollut mennyt. Ei hän muuten olisi itkenyt ekaa kertaa moniin vuosiin. Harmitti, että tässä kävi näin ja ettei hän pysty. Olen upea nainen.
MIKÄ ON NÄIDEN VIESTIEN FUNKTIO? MIKSI NIITÄ MINULLE LÄHETTELET? MITÄ YRITÄT SANOA?
Ihan sama. Vastasin etten tarkoittanut itkettää häntä ja ettei mahda mitään vaikkei pysty. Sellaista se elämä on.
Taas hän vastaa. Ei mahda ei. Harmittaa silti.

MIKSI?!

Fuck this shit.

Tahtoisin nähdä Pojan jo juhannuksena. Tai ei juhannuksena, vaan juhannuksen jälkeen sunnuntaina.

Tuskin onnistuu. Ei mikään koskaan onnistu sen kanssa.

Viimeksi tein ex-tempore reissun hänen kaupunkiinsa koska olin ollut lähellä landeilemassa.

Ei onnistunut tapaaminen, koska se naikkonen josta puhuinkin jo aikasemmin, oli muuttamassa viikoksi hänen luokseen.

Sanoinkin hänelle että "you really know how to make a girl feel special".

Special. Erityinen. Tärkeä. Siltä ei kyllä tunnu.

Kerran poika sanoi kyllä, että olen hänelle tärkeä.

Ei kyllä tunnu siltä.

Yritin äsken tiedustella häneltä että onko hän koko jussin töissä, on kuulemma. Aaton ja myös päivän.

Ei kysyny miten niin? Olisitko ollut tulossa? Ei mitään. 

Viestin alussa pahoitteli ettei ollut vastannut. Iski siivousinto. Ahaa? No tervetuloa tännekin sit vaan siivoamaan, jos on noin innokasta. Tai oikeastaan, Mies ehkä ihmettelisi. Ei tarvitse sittenkään tulla.

Kysyin uudessa viestissä sunnuntaista. Silläkin uhalla että toistan itseäni; tuskin onnistuu. Ei mikään ikinä onnistu.

Mä oon koko ajan väsynyt. Mä en oo aikasemmin ollu väsyny. Nykyään oon koko ajan.

TänäänKIN nukuin päikkärit. Miehen kanssa sohvalla kuorsattiin kilpaa. Mies nukkuu tosin edelleen.

Eilen en nukkunut päikkäreitä, mutta jouduin keskittymään siihen etten nukahtaisi.

Iltasin väsyttää silti. Ennen jos mä nukuin päikkärit, valvoin koko yön.

Valitin asiasta ystävälleni ja hän sanoi että stressistä johtuu.

Mä en stressaa. Oikeasti stressaa. Ikinä.

Asiat kyllä tapahtuu ilman stressiäkin.

Ehkä mä alintajunnassani stressaan tätä tyhmää tilannetta jonka olen ihan itse aiheuttanut. 

Onneksi viikon päästä alkaa kesäloma. Voin nukkua aamusta iltaan neljä viikkoa putkeen.

On oikein että teet mulle väärin.

Riita. Tekstiviesteillä läpi käyty, alusta loppuun.
Mä kaipaan sitä että voin huutaa toiselle. Ei huutaa. Sanoinko mä huutaa?
Tarkotin puhua rauhallisesti kasvotusten.
Mä kaipaan sitä että voidaan sopia ja halata.
Ei sitä että lähetellään tekstiviestejä joista ei välity puoletkaan siitä mitä toinen tarkottaa, joissa toisen voi jatkuvasti tulkita väärin tai monella eri tapaaa. Tekstiviesteillä sopiminen on myös ihan perseestä.
Siitä puuttuu fiilis.

Varmaan on sanomattakin selvää että kyse on Pojasta.
Mulla on jotenkin sellanen olo että tää koko suhde Miehen kanssa on holdilla. Pausella. Keskeytetty. Tauolla.
Itsellä ei ainakaan ole ollut kovin suuri panos tähän suhteeseen. Silti se tuntuu turvalliselta olla olemassa.
Ja joojoo, tiedän kyllä kuinka raukkamaiselta se kuullostaa.
Meillä menee Miehen kanssa aikataulut ihan ristiin eikä edes olla nähty paljon ollenkaan. Välillä mulla tulee olo että otetaan yhdessä vapaata, vietetään aikaa yhdessä ja yritetään löytää se yhteinen punainen lanka, jos sen vielä vois löytää.
Katotaan sitten syksymmällä.

Poika sanoi mulle tänään että sillä on tullu sellanen fiilis ettei se tiedä oonko mä valmis etäsuhteeseen.
Koska en jaksanut enää alkaa haastamaan uutta riitaa, en viitsinyt sanoa sille että mulla on ollut koko aika sellanen fiilis ettei se todellakaan ole valmis mihinkään suhteeseen. Ei se edes tiedä mitä parisuhteessa oleminen tarkoittaa.
Mä sanoin sille joskus että älä sulje mua ulos. Vaikka meillä on välimatkaa ja ei voida nähdä päivittäin, edes viikottain niin sekään ei häiritse mua niin paljon kuin se ettei se ota mua elämäänsä sisälle. Jos mä kysyn miten päivä on mennyt, mä en tahdo vastaukseksi "ihan hyvin". Voitko kertoa mitä oot tehnyt? Missä? Oliko kivaa? Jos ei, niin miksei?
Kerrankin, se otti vinkistä vaarin. Se laittoi aikasemmin viestin jossa se kertoi juoneensa elämänsä parhaan latten. Tyhmä, turha juttu, mutta mua hymyilytti.
Se ei myöskään ymmärrä tätä välimatkan tuomaa taakkaa. Ihan kun suhteessa ei olis valmiiks jo paljon työtä, mutta etänä suhteen hoitaminen on kaksin- ei vaan kolmin- ei vaan miljoonin verroin vaikeampaa.
Lähisuhteessa toista näkee usein, voi mennä yöksi toisen viereen, voi tehdä asioita yhdessä. Hengata kotona tai mennä vaikka leffaan. Voi ostaa toiselle jätskin ja viedä puistoon. Voi jättää toiselle aamuksi lapun jossa lukee "oot ihana".
Etänä ei voi tehdä mitään. Muuta kun soitella ja laittaa viestiä. Ja jos edes siihen ei pysty niin minkälaiset valmiudet sulla on mihinkään suhteeseen? Ja minä olen se joka ei pysty etäsuhteeseen?
Ai mitkä on perustelut sille etten oo valmis etäsuhteeseen? Se että Poika ei voi luvata päivittäisiä tekstiviestejä, on niin paljon hommaa, töitä ja kaikkea. Plus se hän on "hajamielinen"
Tämän mä ymmärrän. Pojan työ on sellaista ettei sieltä lähetellä tekstiviestejä koko aikaa. Ja sen verta mä sitä jo tunnen että se tahtoo töissä keskittyä töihin. Ja se on ok.
Ja sen takia mä sille sanoinkin että ei se määrä, vaan se laatu. Jos iltasin saan tekstiviestin jossa lukee "hyvää yötä, toivottavasti oli kiva päivä", niin ei se paljon lohduta.
Sanoin, että tahdon kuulla että Pojalla on ikävä. Tahdon tietää että Poikaakin ärsyttää ettei voida nähdä. Ei voi olla liikaa pyydetty.
"ei se olekaan". Ei sanaakaan siitä että sillä olis ikävä. Ei sanaakaan siitä että sitä häiritsis välimatka.
Ei se ymmärrä.
Enkä tiedä tuleeko se sitä ymmärtämäänkään.

Toisaalta ei sillä ole väliä, koska mä seurustelen Miehen kanssa.
En mä voi alkaa seurustelemaan Pojan kanssa.

Tänään mä sanoin mun siskolle että kohta mä oon tilanteessa jossa mulla on kaks suhdetta joista kumpikaan ei tiedä toisistaan.
Se vastas "eiks sä oo jo siinä tilanteessa?".

Vittu. Taidan olla.

Edit.
Ainiin, kun tätä blogia nyt kuitenkin käy lukemassa ihmiset, niin olkaatte hyvät ja tuomitkaa, neuvokaa, haukkukaa, säälikää, naurakaa, whatever. Jättäkää jälkenne. Voin sitten ruotia teidän urpouttanne täällä jos ei muuta kirjotettavaa.

Pohojanmaa on niiin... perseestä?

Noei ole. Mutta onhan se nyt aikamoisen outo paikka.
Olin siis viikonloppuna pohjanmaalla.
Kokeilin avoimen suhteen minulle suomia etuja ensimmäistä kertaa jonkun muun kuin Pojan kanssa.
Pussasin sellaista nuorta söpöä poikaa.
Söpö hän oli ulkoisesti ja nuori hän oli sisäisesti. Korvien välistä.

Tuhannen päissään se oli ihan hauskaa. Seuraavana aamuna vitutti.
Varsinkin kun vielä annoin numeroni jollekin sen pojan kaverille ja nyt se kaveri soittaa mulle koko ajan. Idiootti. Minä siis.
Seuraavana päivänä melkein törmäsin vielä tähän rytmiryhmään. Autolla..
Se oli kyllä vahinko, eikä tarkoitukseni oikeasti ollut ajaa heidän päältään. Mutta on hirveän vaikea yrittää piiloutua auton ratin taakse, painaa jarrua sopivassa suhteessa  ja yrittää väistää käveleviä ihmisiä samalla.
Onneksi henkilö -ja autovahingoilta vältyttiin. Eli en törmännyt mihinkään.

Ei tullut morkkista kuitenkaan. Ei Pojan eikä Miehen vuoksi. Miehen vuoksi en morkkista edes odottanut.
Mutta Pojasta en ollut varma, odottelin vähän samanlaista morkkista kun silloin ollessani Tylsän miehen luona saunomassa. En edes pussanut Tylsää miestä, en tehnyt hänen kanssaan mitään, mutta morkkis tuli silti.

Luulen että jos olisin antautunut lihallisiin iloihin tuon Nuoren Söpön Pojan kanssa, olisi morkkis voinut iskeäkin... Mutta viaton pussaillu baarin rappukäytävässä on ilmeisesti liian pientä nostamaan minun omatuntoni tuntosarvia.

Vielä ainakin kaksi viikkoa ennen kun tapaan pojan. Puolet mennyt ja puolet vielä edessä. Tuntuu että nyt on vaikeinta. Aikasemmin 2 viikkoa on ollut pisin aika tapaamatta. Ja nyt olisi vielä kaksi viikkoa jäljellä. Aika tuskaista, mulla on sitä oikeasti ikävä ja sekin vituttaa.
Heinäkuun loppuun menessä mun pitää kuitenkin heittää Pojalle hyvästit ja se ahdistaa.

Tylsä viikonloppu.

Vitun viikonloppu kun loput aina.

Sunnuntai.
Ei vituta, ainakaan yhtä paljon kuin eilen.
Saatoin olla väärässä kun sanoin ettei 400€:n luottokorttilasku vituta ollenkaan. Kyllä se vituttaa. Siinä vaiheessa kun se pitää maksaa. Ja tilille jää aivan liian vähän rahaa. Ottaen huomioon että auto pitäisi huoltaa, katsastaa ja elääkin pitäis.

Lauantai.
Vitutti niin etten päässyt ovesta ulos. Koiratkin käytin ulkona pakon edessä. Sain kuitenkin siivottua vitutuksessani, mikä onkin varmaan syy sille miksei tänään vituta niin paljoa.
Luulen että suurin vitutus oli ihan hormonaalista, mulla on menkat ekaa kertaa kuuteen viikkoon, mikä on varmasti ihan normaalia. Sen lisäks siivousvimmaani lannisti, mutta vitutuskäyrääni kohotti hieman se että onnistuin polttamaan sulakkeen, koirat oksens kilpaa lattialle ja matoille, Mies oli teillä tietämättömillä, Poika oli muuten vaan dille ja parhaalla ystävälläni oli eilen tuparit joissa minä loistin poissaolollani. Koska vitutti.
Oikeastaan tuohon sunnuntaihin vois kirjottaa myös sen että vituttaa nyt että joudun selittelemään ja pyytelemään anteeksi poissaoloani. Ja ymmärrän ystävääni täysin jos vetää palkokasvit sieraimeen kun syyni on se että vitutti.

Huomenna on maanantai. Neljä päivää töitä ja reissuun.
Kolme viikkoa vielä ja näen Pojan.
Ensi viikonlopun reissu tyttöjen kanssa, sitten on Juhannus (en todellakaan tiedä mitä teen) ja sitten enää yksi viikkoa ja minä aloitan kesälomani matkustamalla Pojan luo.
Odotan sitä oikeasti.
Noloa.
Vittu miten noloa.

Muistutus elämän realiteeteista.

Pikkusiskoni tahtoi muistuttaa minua. Elämän realiteeteista.
Sama kyseinen pikkusisko jolla ei ole pienintäkään hajua niistä.

Joka asuu kotona ajaa isän ostamalla bemarilla ja luulee tietävänsä millaista on asua omillaan.
Jolla on ikää 18 vuotta ja 6 kuukautta, päässä ylioppilaslakki ja kaikki maailman tieto.
Joka kuitenkin on meistä se "fiksumpi", rauhallisempi, seesteisempi. Joka osaa ajatella myös tarpeen tullen järjellä, eikä aina tunteella. Joka osaa pysähtyä ja miettiä.
Mutta elämän realiteeteista hän ei kyllä tiedä.
Eikä pikkusisko muistutustaan tosissaan antanut. Särähti korvaan kuitenkin.

Tulinkin tulokseen että jonkun olisikin syytä näistä realiteeteista minua muistutettava, jonkun joka niistä tietää.
Mutta kukahan se olisi?
Joku ketä arvostan. Keneen luotan ja keneltä pystyn ottamaan neuvoja vastaan.
Joku kenellä on kyky puhua, puhua minulle. Ja saada minut kuuntelemaan.
Ei sellaista ihmistä ole.

Poika osaa puhua niin että vastaan. Mies ei.
Poika osaa kysyä tarpeeksi montaa kertaa "mikä vaivaa?". Saatan naismaiseen (ja vittumaiseen, tiedän kyllä, tämä on ihan paskaa) tapaan vastata "ei mikään" monta kertaa. Poika kysyy niin monta kertaa että vastaan.
Ja puhuu. Ja puhuu. "kerro, ei saa mököttää, kerro niin mä parannan sun oloa, kerro niin sulle tulee parempi mieli".
En tahdo kertoa. En tiedä miksi. Mutta kerron jossain vaiheessa kuitenkin. Kun Poika kysyy niin monta kertaa niin pakkohan sille on kertoa. Se tahtoo tietää.
Ja Pojalle on helppo sanoa, inhottavampiakin asioita. Sanat ei jää kurkkuun. Ne tulee puheena ulos.

Miehen kanssa sanat jää aina kurkkuun. Kunnes itsehillintä pettää ja ne raivokkaasti tulevatkin ulos ihan vääränlaisina ja väärällä volyymilla. Huutaen, kirkuen, rumasti.
Mies ei kysy, tai kysyy. Mutta vain kerran. "mikä sua vaivaa?" - ei mikään. "aha".
Suutun. Miksei sitä kiinnosta? Miksei se ymmärrä että huijaan kun sanon ettei mikään? Eikö se näe että oikeasti vaivaa? Miksei se tahdo pelata tätä peliä? Miksei se ymmärrä?
Kolmen tunnin päästä se kysyy uudestaan. "mitä sä mökötät?" -en mitään. Ja se siitä.
Ja vaikka olisinkin päättänyt lopettaa typerän pelleilyn ja sanoa mikä vaivaa, en sano. Sanat jää kurkkuun.
Minulla? Kyllä, oikeasti.
Tai sitten saan sanotuksi "mieti sitä, luulisi että olet jo tajunnut". Joskus oikeasti voisi luulla että Mies tajuaisi mistä suutun. Olemme seurustelleet 5 vuotta joista olemme 4 asuneet yhdessä. Mutta ei. Hän ei ymmärrä.
Hänelle pitää kertoa. Aina.

Elämän realiteetit on nyt ne, ettei tässä elämässä ole mitään realiteetteja.
Ei ainakaan täällä tunnepuolella.

Tuntuu välillä pahalta, Pojan puolesta, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuin ehkä pitäisi.
Ehkä mä oon tunnevammanen.

Smör vittu sentään.

Olenkin hienosti hoitanut nämä asiani.
Tällä hetkellä ei vituta enää ollenkaan että luottokorttilasku on vaivaiset 400 euroa, koska se on ihan todella helppo hoitaa, ihan vaan rahalla maksaa pois.

Mutta sen sijaan olen onnistunut järjestämään itseni tilanteeseen, jossa olen avoimessa suhteessa Miehen kanssa ja tapailen Poikaa.
Me tapaillaan.
Mitä vittua se edes tarkottaa?!
Mä en oo koskaan tapaillu ketään?

Tai Miestä vissiin tapailin sillon kun alettiin seurustelemaan, mutta ei se mitään tapailua ollut vaan full blown seurustelua. Yritin vaan esittää jotain siistiä sinkkutyttöä ja tapailla miehiä. Oikeastihan en tavannut ketään muuta kuin miestä.

Kun mä erosin mun entisestä avopuolistosta, mä olin sinkkuna noin 1 kuukauden. Kävin treffeillä Miehen kanssa ja tädää, five years later, here I am.

Tää tilanne tulee räjähtämään mun käsiin niin totaalisesti. Ei mulla ole mitään työkaluja hoitaa tätä.
Väärin, sulla on kaikki työkalut hoitaa tää.
Lopeta toi vitun ruikkuttaminen ja tee jotain.
Jätä Mies tai pistä Pojan kanssa poikki.


Ja kaikki varmaan jo arvaskin etten oo tekemässä kumpaakaan.

"parhaassa tapauksessa sä siis menetät ne molemmat?"
-todennäkösesti.

Kuinka sotkea asiansa nopeasti, helposti ja vaivattomasti?

Ihastu Poikaan joka asuu 200 kilometrin päässä, samalla kun itse olet suhteessa Miehen kanssa.
Quick&simple!

Mitä enemmän tutustun Poikaan, sitä enemmän häneen ihastun. Ja sitä useammin häneen vihastun. Häneltä puuttuu taito aloittaa, hoitaa ja ymmärtää parisuhteita, mutta sen korvaa hänen poikamainen intonsa ja suloinen naiviutensa. Ihanaa, kun se noin söpösti on noin. Ei tajua, mutta yrittää. Ja kun hän ei kerta tajua, ei hän myöskään tee sitä tahallaan, kuten niin monet muut miehet.

Tulin eilen kotiin yöjuoksulta. Vaikka suhteen status on edelleen avoin, sanoin meneväni kaverille yöksi. En vain tohtinut sanoa meneväni taas tähän kyseiseen kaupunkiin ja jättää tahallaan sanomatta missä yöni vietän.

Tuntuu että mitä enemmän vietän Pojan kanssa aikaa, sitä vähemmän Miehen kanssa vietetty aika nostaa aidon hymyn huulilleni.
Löydän itseni joskus miettimässä että "mitä jos..." This is so fucked up.
"Mitäs jos muuttaisinkin Pojan kaupunkiin joskus?" No mitäpä jos et vaan vitun urpo miettis tollasta vaan tajuaisit ettet ole muuttamassa mihinkään. Helsinki on sun kaupunkis, nyt ja aina.
"Mitäpä jos eroamme miehen kanssa...?" Niin mitä sitten? Sitten te eroatte ja thats it. Ei se tarkoita sitä että sun ja Pojan jutusta tulis joku auvoinen rakkauden satama kuin salaman iskusta? 
"Mitäpä jos Pojassa olisikin oikeasti potentiaalia?" No jos siinä olis sitä potentiaalia, ni sä olisit jo varmasti muuttanut ja jättänyt Miehen. Ei siinä ole. Nyt pää kiinni.


Mä olen aina sanonut kaikille mun ystäville että jos suhteen alku on kivinen ei siitä lopustakaan tule kaunista. Hyvässä suhteessa on alkuhuuma, laskusuhdanne, kriisi ja arkeen jännyyden löytäminen.
Jos sitä alkuhuumaa ei ole, vaan kaikki alkaa kriisistä, jää siihen suhteeseen ikuinen looppi joka pyörii kriisin ja laskusuhdanteen välillä. Joskus satunnaisesti voi tuohon oravanpyörään ilmaantua joku teennäinen "tää on mun elämäni onnellisinta aikaa"-hetki, joka saa ne suhteen osapuolet kuvittelemaan että kaikki on niin vitun täydellista.
Sillä tavalla ihminen sitten tyytyy siihen keskivertopaskaan suhteeseensa eikä lähde etsimään mitään parempaa.
Mulle on käynyt juuri niin. Ainoana erotuksena että mun suhde noudattu tota ensin mainittua kaavaa muuten täydellisesti mutta toi arjen jännyyden löytäminen on liian haastavaa.
Ei ole arjessa mitään jännää!

Things you shouldn't know...

Meillä on Pojan kanssa yhteinen tuttu.
Tai oikeastaan tämä neiti on minun ystäväni johon Poika on tutustunut vajaa vuosi sitten yhteisen harrastuksen kautta.

Kun tajusin että Poika tuntee tämän neidin, meinasi usko niin sanotusti loppua.
Miten maailma voi olla näin helvetin pieni?

Kävin eilen kahvilla tämän neidin kanssa. Olisin samalla halunnut tavata pojan. Ohimennen, nopeasti kahvitella. Vaihtaa vaikka vain pusuja. Tämä on ällöttävää ja täysin päinvastaista mitä alunperin halusin ja mistä on  Miehen kanssa sovittu! Hyi minua.
En kuitenkaan nähnyt Poikaa, koska hänellä oli kiire. Kiire koska eräs ystävä muuttaa hänen luokseen viikoksi.
Mainitsinko jo että tämä ystävä on nainen?
Nainen jota Poika on pannut. Harrastanut seksiä hänen kanssaan. Nussinut. Hässinyt. Köyrinyt. Uittanut melaansa hänessä. Olinko mustasukkainen? Mahdollisesti. 


Neidin kanssa kahvittelu venähti 12 tuntiseksi juorumaratooniksi. Teki hyvää. Syödä, juoda, polttaa tupakkaa, nauraa vedet silmissä ja puhua vakavia.
Aika paljon puhuttiin Pojasta, hänen tarkoitus peristään, rehellisyydestään ja siitä kuinka itse valehtelen Pojalle Miehestä.
Jännää on, että siitä kuinka valehtelen Miehelle Pojasta, ei puhuttu juurikaan.

Tänään neiti oli käynyt Pojalla kylässä. Tiedustelumatkalla. Vakoilemassa minulle. Ottamassa selvää että mitkä ovat Pojan motiivit.
Neiti soitti hetki sitten ja nyt minä kirjoitan tätä blogia, koska en tiedä mihin muuallekaan oksentaa tämä sekamelska.
Neiti nimitti minut soppamaisteriksi. Ei siksi että olisin jotenkin kova juomaan viinaa, vaan siksi koska olen erityisen taitava keittämään näitä soppiani.

Poika on tottunut pyörittämään pimuja. Nuoria neitejä. Pieniä tyttöjä. Ei naisia.
Sen huomaa. Mutta se kertoo myös siitä että Pojassa on tätä kuuluissaa "pelimiehen vikaa".
Neidille hän oli kertonut että haluaa "rauhoittua, settle down" ja mikä parasta JA kauheinta, ettei hänellä ole ollut muita naisia samalla. Ei hän edes halua. Hän on tosissaan.

Ihanaa. Ei, kamalaa. Eikun ihanaa.
Ei, kyllä se on kamalaa.
Minä annan Pojan ymmärtää että tässä on jotain ja silti itse olen suhteessa. Ja samalla syyllistän häntä siitä että joku nainen asuu hänen luonaan, kaveri pohjalla. Itse asun miehen kanssa, ihan suhde pohjalla.

Mä olen niin kamala ja surkea ihmisperse.

Viikonloppuna ajattelin lähteä Pojan luo, vaikka suutuspäissäni jo sanoin etten tule, on muuta.

Intiimi kanssakäyminen.

Tähän blogiin tullaan eniten hakusanalla "seksi".
Täällä ei kyllä oikeasti kauheesti seksistä puhuta.
Ainakaan niinkun noin suoraan. Eikä kyllä oikeasti edes epäsuorasti. No nyt puhutaan.

Ýllä-vitun-tys, mä tykkään seksistä.
Mutta seksiä ja tunteita osaan harvoin erotella.
Enkä mä ihan täysin ymmärrä tunteetonta seksiä. Ymmärrän kyllä ideana sen fyysisen tarpeen, johon ei välttämättä haluta sotkea tunteita. Mutta ei siitä pääse mihinkään että seksi jossa on tunnetta mukana on huomattavasti nautinnollisempaa.

Miehen kanssa seksi on hyvää. Nykyään hyvää. Ennen siinä oli intoa ja uutuuden viehätystä, mutta myös räveltämistä ja ihme kokeilusekoilua.
Nyt kun on saatu perustekniikat haltuun ja tiedetään että mikä kummankin "laivaa kelluttaa", on hommat vähän arkistuneet.
Ja se neropatti joka tähän tulee huutelemaan että "meidän parisuhteessa ei seksi ole 10 vuodenkaan aikana tylsistynyt" niin voitkin samantien vaikka vetää itteäs lättyyn ja sen jälkeen kätellä itseäs onnittelun merkiks siitä että oot onnistunut 10 vuotta kusemaan itseäs noin taitavasti linssiin.

Parisuhde arkistuu ja siinä samalla seksi. Ei se tee siitä seksistä erityisesti huonompaa, mutta ei se vaan oo yhtä jännittävää kun sillon ekoilla treffeillä kun kuumeisesti mietit että "ajattelekohan toi että oon ihan horo jos heti annan, no ihan sama! annan silti". Äläkä valehtele siellä, annoit kuitenkin.

Pojan kanssa seksi on jännittävää.
Tekniikat kusee ihan huolella, ja kokonsakin puolesta Poika on ihan poika Mieheen verrattuna.
Ja se neropatti joka tähän tulee huutelemaan että "ei se munan koko vaan se miten sitä käyttää" niin voitkin mennä nurkkaan häpeämään, kyllä muakin vituttais olla naimisissa jonkun pienimunasen erkki-petterin kanssa.


Kyllä se koko nyt vaan valitettavasti merkitsee. Ei kaikkea, samalla tavalla kun seksi ei merkitse suhteessa kaikkea. Mutta aika nopeasti se suhde kuivuu kasaan ilman seksiä. Ainakin noin yleisesti ottaen normaaleilla ihmisillä.
Ja nyt sinä "ei olla 15 vuoteen sekstattu ja kaikki on pöörfect"-tyyppi voitkin mennä miettimään sitä normaaliuden käsitettä.

Takaisin Poikaan.
Poika on kokeilunhaluisempi. Se tietää mistä se itse tykkää eikä jännitä. Selvästi kuitenkin arkailee mun kanssa kovempia otteita. Ei uskalla olla ihan niin raju kuin haluaisi, mikä on aika ikävää.
En tiedä voisko tämä ilmiö johtua siitä että olen kuulemma antanut itsestäni ensin "ujon naapurintyttömäisen"-kuvan.
Note-to-self: et ole ujo, etkä naapurintyttö, älä huijaa ihmisiä.
Tekniikan puutteen korvaa into ja se himo. Kun toinen on uusi ja jännittävä. Kun on niin tyhmä että on alkanut pitämään toisesta, se halu. Sitä vaan riittää.
Ei ole arkea. Ei tarvitse pestä pyykkiä, tiskata tai suunnitella parvekekukkien ostoa.
Voi vaan olla ja haluta sitä ihmistä siinä vieressä.
Ei tarvitse miettiä että "vittu miks toi urpo ei taaskaan voinu laittaa väliovea kiinni?" tai suunnitella seuraavan viikon ruokalistaa. Voi vaan olla ja haluta.

Tottakai se on upeeta. Vaikuttaa oikein paratiisilta.
Mutta ihan niinku aina, paratiisissa on käärme, ja näissä seksijutuissa se käärme on arki.
Arki tuhoaa seksin.
Jos joka kerta kun mä ajattelen että nyt pitää taas vittu siivota ja imuroida, tiskata, pestä koira,  käydä kaupassa, ikkunatkin on ihan paskaset ja vaatekapit sekasin, mä ajattelisinkin että voi elämä toi ihminen kenen kanssa mä tän via dolorosan jota elämäksi kutsun jaan, on ihana ja seksikäs, mä HALUAN nyt, niin tottakai se seksi olis upeeta ja sitä olis koko ajan.

Valitettavasti jonkun on ylläpidettävä tätä huushollia ja se ei seksillä onnistu.
Ja ps, vaan teille noppanoposille, mulla käy siivoja. EI AUTA!

Hups.

Saattaa olla että on käynyt niin, että meidän "tilanne" Pojan kanssa on ajautunut siihen pisteeseen, että "deittaillaan" vähän niinku "exclusively".
Liikaa "" merkkejä.
Mä ainakin luulen että oletus on, ettei olla muiden kanssa.

Poika ei tiedä totuutta mun kotitilanteesta.
Se luulee että me ollaan erottu, ja mä olen kusipääsika kun annan sen luulla niin.
Oikeasti mä luulin sillon että me erottaisiin Miehen kanssa, kun sanoin Pojalle niin.
Mutta sitten sovittiinkin tästä avoimesta suhteesta ja jotenkin sen sanominen Pojalle oli liian hankalaa.
Ai miten niin hankalaa?

Koska mä takaraivossani ylläpidän ajatusta että "entä jos..?".
Entä jos mä haluaisinkin jotain vakavaa Pojan kanssa. Jotain oikeasti vakavaa?
Ja samalla mä tiedän ettei niin voi ikinä käydä.
Poika asuu liian kaukana.
Ja muutenkin.

Poika on ilmoittanut jo aikasemmin että sille sopii myös avoin suhde. Ei tarvitse olla vakavaa.
Se kalvaa mua. Mä en oo ikinä ollut sellaisen miehen kanssa jolle olis ok jakaa mut.
Se tuntuu aika oudolta.
Ja ehkä mä yritänkin julmasti vaan pönkittää omaa itseäni ja antaa Pojan rakastua muhun niin ettei enää oliskaan ok jakaa mua. En mä tiedä mitä mä ajan takaa, mutta jotain vitun tyhmää varmasti.

Vituttaa kaikki meserunkkarit.
Pojan takia tein koko paska mesen. Mesen, eli teinien käyttämän Messenger pikaviestimen.
Oon käyttänyt sitä itsekin, kymmenen vuotta sitten, kun olin teini.
Nyt mä olen vaan aikuista esittävä teini.

Onneks on ees tää helvetin kesä tässä tuloillaan, koska muuten menis järki aika todella totaalisesti.
Totally, niin kun mun Guru duunikaveri sanois.

Kompastuksilta välttymiseen tarvittavat välineet.

En tiedä mitä ne olis.
Vituttaa.
Ja samalla kuitenkaan ei vituta. Kyllä tää tästä.

Mutta avaan tätä vitutusarkkua nyt kuitenkin.
Vituttaa että meidän parisuhde on ajautunut tähän tilanteeseen ettei me voida edetä ilman näin radikaaleja peliliikkeitä. Tavallaan sitä toivois että vois olla vaan hyvin yksioikoinen ja tylsä ihmisyksilö jonka mielenliikkeet ei muistuttais pallosalamaa, vaan vois olla onnellinen siitä mitä on ja keskittyä niihin hyviin jo saavutteuihin asioihin.
Mutta kun ei, niin ei.

Poika ärsyttää mua. Ja niin monella eri tasolla.
Ärsyttää ettei se oo, noh mies. Ja en siis tarkoita Miestä, vaan miestä. Se on vielä poika.
Pieni poika, joka selvästi etsii itseään ja yrittää kovasti välttyä särkemästä itseään.
Mä oon ymmärtänyt että se on särkenyt itsensä kolme vuotta sitten, muta yrittää esittää ettei niin ole käynyt.
Ihmiset jotka parisuhteen päättymisen jälkeen ovat vielä ystäviä, ne kusettaa. Ne on ylpeitä ihmisiä jotka ei halua myöntää että sattu kun jätit. "Ystäviä ex:n kanssa"- jep.

Ärsyttää että tykkään Pojasta. En osaa edes sanoa miksi?
Ulkoisesti Poika on todella silmää miellyttävä, mulla ei varmaan koskaan oo ollu sellasta miestä. Ei ihan niin pitkä kun tahtoisin, mutta en anna sen haitata.
Sen päänsisäisistä liikkeistä ei ota selvää kukaan. Ei varmasti edes itse tiedä mitä suurimmanosan ajasta miettii.
Enkä mä ymmärrä miksi mä niin kovasti tahdon sen sielun elämää ymmärtää, kun ei mulla ole tarjota sen sielulle mitään.
Ei mulla ole lupaa sellaiseen.
Silti annan sen ymmärtää jotain ihan muuta. Miksi?

"tylsä kuin saapas"-mies notkuu linjoilla. En oo sanonu vielä että bon voyage, mutta en ole antanut ymmärtääkään mitään. Katsotaan.
Tylsä kun saapas on helvetin pitkä kirjottaa, tunnettakoon tää tyyppi nyt sit vaikka Jenkkinä.
Jenkki haki mut töistä, sillä on hieno auto. Mä tykkään hienoista autoista. Mun mielestä miehelllä pitää olla auto. Miehelle isolla ämmällä, ei oo autoa ollenkaan, ei edes ajokorttia.
Jenkki ajo meidät sen luo. V8:n murina toi mieleen entisen elämän. Antaa sen olla nyt.
Jenkki grillas ja me syötiin. Se oli ostanut mulle siideriä.
Katottiin elokuva, jonka minä sain valita. Yllättäen valitsin ihan päin helvettiä ja se leffa oli ihan perseestä.
Käytiin saunassa.
Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään. Ei mitään.
Sanoinko jo? Ei mitään.
Se ei yrittänyt mitään.
Jossain kohtaa se  sano että pitäiskö mennä nukkumaan?
Vastasin lähteväni kotiin.
Ja niin mä sitten lähdin.


Matkalla kotiin mä tunsin huonoa omaatuntoa.

Olin luvannut Pojalle että jos tulee muita miehiä niin kerron siitä.
En todellakaan kertonut.
Enkä kerro.

Kompastuskivi numero 1

Avoimen suhteen kompastuskivi, luoja miten vammanen sana, numero 1.

Se kun toisella on menoa ja meininkiä ja itsellä ei mitään.
Reversed angle.

Minulla on sutinaa. Muutamaa erilaistakin sutinaa. Toinen on oikeasti liian ihana ja toinen on, tylsä kuin saapas.
Ja miljoona sellaista ehdotusta jotka ei kiinnosta pätkän vertaa.

Miehellä ei käsittääkseni ole mitään tekstiviestejä kummempaa.
Ja sekös Miestä vituttaa ja nakertaa. Avoimen keskustelun sijaan hän on viime yöjuoksuni jälkeen kiukuttelut ja mököttänyt kuin kolmevuotias. Muutaman kerran olen kysynyt mikä vaivaa? Ei vastausta, joten antaa olla.
Jos ei aikuinen mies saa suutaan auki, niin olkoon sitten hiljaa.
Ennen avoimesta suhteesta sopimista, hän itse totesi että suhteemme ongelma on hänen puhumattomuutensa ja että "hän aikoo muuttua" (voi luoja kuinka montaa kertaa tämäkin on käyty läpi...).
Hienostippa on hän tehnyt itsetutkistelua ja muuttanut itseään.
Ihan sama.

Toinen näistä "sutinoista", luoja miten idiootti sana, asuu vähän kauempana. Ja on liian ihana.
Jatkossa hänet tunnettakoon nimellä  Poika.
Hän on nuori, nuorin kenen kanssa olen ikinä ollut. Tumma, komea, vahvat piirteet.
Ei kauhean pitkä, mutta pidempi kuin minä. Hän opiskelee, mielestäni vielä ihan hienoon ammattiin, on omistautunut alalleen, intohimoinen. Mutta kovin nuori. Tavallaan poikamaisuus viehättää, mutta on hetkiä jolloin huomaan miettiväni että ei helvetti, grow up.
Surkean tästä tilanteesta tekee se, että minä pidän hänestä.
Se ei kuulunut sopimukseemme Miehen kanssa.

Kodin ulkopuolella sai leikkiä. Viattomia ja tunteettomia leikkejä. Viihdyttää itseään. Hakea jännitystä ja seikkailua. Ei ihastua. Ei etsiä uutta parisuhdetta kun vanha on tylsä. Ei treffailla, ei hengailla.
Seksiä ja jännitystä. That's it.
Nyt itse rikon heti tätä sääntöä.

Olen "hengannut" Pojan kanssa. Teimme ruokaa. Katsoimme leffaa. Kävimme kävelyllä. Nukuimme lusikassa. Aamulla siliteltiin ja paijaltiin ja tuotiin kahvia sänkyyn.
Ei näin.

En koe että minulla olisi mitään tulevaisuutta Pojan kanssa, vaikka itsekkäästi ja julmasti annankin hänen ymmärtää täysin päinvaistaista.
Mutta horjutan nykyistä parisuhdettani antamalla itseni ihastua muihin.
Ihastuisinko muihin jos parisuhteessani olisi kaikki kohdallaan?

En kai.

Ergo, parisuhteessani on vikaavikaavikaavikaa. Ja nyt olemme tehneet siitä vielä avoimen.
Antaen minulle kaikki työkalut tuhota se kaikki mitä olemme viiden vuoden ajan rakentaneet.
Ei sillä etteikö Mies olisi useampaankin otteeseen tarttunut moukariin ja horjuttanut suhteemme perusteita.
Muilla naisilla.

Keskustelin erään ystäväni kanssa aiheesta. Hän itse elää avoimessa suhteessa. Yritin kysellä häneltä miten se onnistuu, olenhan itse jo ylläpitänyt tätä avoinsuhde-farssia kolmisen viikkoa. Heillä oli aivan eri säännöt ja aivan erilainen meininki kuin meillä?!
Ehkei avoin suhde ole mikään paikkauslaastari huonoon suhteeseen, mutta ehkä avoimen suhteen kautta voi tajuta suhteensa tilan paremmin ja joko pehmeästi totutella ajatukseen että ero tulee, tai havahtua siihen kaaokseen jota suhteeksi kutsuu ja oikeasti alkaa työstämään sitä suhdetta. Eikä niitä muita tyyppejä.

Ei myrskyä eikä muutakaan.

Avoin suhde.

Mä ajattelin että mulla olis joku todella upee syväluotaava analyysi siitä että mikä tässä toimii ja mikä ei.
Kunnes tajusin että itse en ainakaan henkilökohtaisesti ole päässyt toteuttamaan sen kummemmin tämän avoimuuden suomia etuja.
En siis voi hirveästi vielä ruotia tätäkään asiaa.

Kysyin mieheltä tänään että miten tää avoimuus sen mielestä vaikuttaa meidän suhteeseen?
Kerrankin sillä oli fiksu vastaus.
"Eiks tää suju hyvin just tasan niin kauan kun se ei vaikuta meidän suhteeseen mitenkään?"

Tänään vituttaa:
se että meillä saa nähtävästi tulla töihin myöhässä, mutta ei ajoissa?
Voitteko vittu uskoa? Mun esimies tuli tänään kitisemään mulle että en voi tulla ajoissa töihin, se häiritsee muita.
Haistakaa paska.

Tyyntä ennen myrskyä.

Vaikka viimeksi vaahtosinkin etten ala parisuhde paskaa täällä jauhamaan... Taisin valehdella.

Julkistettuamme avoimen suhteemme, nousi jonkinmoinen hulabaloo aiheesta.
Kyllä mä sen ymmärrän että moista on vaikea ymmärtää. Tai oikeastaan en kyllä ymmärrä.

Tässä maailmassa on paljon helpompi ymmärtää että juostaan vieraissa toisen selän takana.
Se on jotenkin, noh ei hyväksyttyä, mutta hyväksytympää.
Se että käy kokeilemassa vierasta, luvan kanssa, se ei ole ok, missään määrin.

Mikä parisuhde se on jos pitää saada vierasta?
No mikä parisuhde se sellanen on jossa toiselle valehdellaan silmät ja suut täyteen, vannotaan rakkauttaan ja kuitenkin käydään vierassa?


Miksi pitää olla parisuhteessa jos tahtoo olla muidenkin kanssa?
Miksi pitää valita? Miksei voi olla rakastamansa ihmisen kanssa rakastavassa parisuhteessa ja harrastaa sitä so called merkityksetöntä seksiä sillon tällön jonkun muun kanssa?


Miksei voi olla uskollinen?
Miten niin? Eikö uskollisuus määrity sen mukaan mitä parisuhteessa on sovittu? Toiselle uskottomuutta on pornon katsominen. Toiselle toisen pussaaminen. Jollekin uskottomuus on vasta sitä kun harrastetaan seksiä toisen kanssa. Jos on yhdessä sovittu että saa olla toisten ihmisten kanssa ilman tunnesidettä, niin eikö se ole uskollisuutta?


Tossa ei tuu käymään hyvin, joku tulee vielä kärsimään.
Ja "tavallisessa" parisuhteessahan näin ei voi käydä ikinä. Sellaisessa parisuhteessa missä "ollaan" uskollisia sillä perinteisellä tavalla, kaikki on aina onnellisia, loppukin on aina onnellinen. Ketään ei ikinä satu.


Enkä mä oikeasti ole edes mikään polygamisen suhteen puolesta puhuja. Jokainen toimikoon niinkun parhaaksi näkee. Enkä mä väitä että tässä tulee automaattisesti olemaan kivuton ja onnellinen loppu. Todennäköisempää on että ei todellakaan tule.
Mutta en vaan ymmärrä sitä ihmeellistä ajattelumallia että jos toinen tekee virheen ja hairahtaa vieraaseen että se heti tarkottaa sitä ettei suhteella oo tulevaisuutta. Ei varmastikaan ole, jos ajattelutapa on niin umpimielinen.
Jokainen pelatkoon niillä korteilla mitkä on sillä hetkellä kädessä ja yrittäköön parhaansa. Ei kai sitä ihminen muuta voi.

Voi elämän kevät.

Mä oon aina ollu sitä mieltä että kaikenmaailman kevätmasennuksen -ja flunssat on ihan ihme paskaa. Miten joku voi siitä masentua että aurinko paistaa ja on lämmin?
Ja miten joku voi tulla kipeeks keväällä?
Vastaus?
Masennuksesta en tiedä, musta se on muutenkin nykynuorison haihattelua mutta tää flunssa. Aijumalauta mua korpee. Kevätflunssa? Mulla. Haistakaa paska.

Kannattaa todellakin luottaa siihen ikkunasta näkyvään maisemaan joka oikeen hehkuu lämpöä ja kesää ja kaikkea, ja lähteä ulos ilman takkia ja laittaa jalkaan vaan legginsit ja ballerinat. Ja vittu en todellakaan ala kuvaamaan mitä päivän asu-paskaa, jos teitä kiinnostaa miltä mä näytän minäkin päivänä ni tulkaa kattomaan.

 Nyt on flunssa. Yskittää ja nenästä valuu räkää. Päähän sattuu ja väsyttää. Menin tänään kuitenkin töihin koska oon marttyyri. Töiden jälkeen sitten raahustin Töölön Mehiläiseen, jossa yliempaattinen ja pirteä naislääkäri totesi että "laitan sulle loppu viikon sairaslomaa, sä oot varmaan tosi väsynyt". Okei? Mä oon aika väsyny muutenkin, et voisitko laittaa loppuelämän?

Valhe.
Mä en oo väsynyt oikeestaan koskaan. En iltasin ku meen nukkumaan, jos oon siis saanut nukkua aikasempana yönä normaalisti, meen siis vaan nukkumaan koska kello näyttää jotain sellasta lukemaa joka indikoi että pitäis laittaa pää tyynyyn ja silmät kiinni. Voin valvoa koko yön, olematta väsyny. En tietenkään ole mikään yli-ihminen jos joku dille nyt niin luuli. Jos valvon koko yön, aamulla väsyttää, tiettykin hei! Mutta jos nukun esim. 6 tuntia yössä, ei mua aamulla väsytä. Voi vaatia aika ponnistuksia päästä sängystä ylös, mutta kun sieltä sitten nousen, olen ihan pirteä. Väsymys on joku junttipettereiden keksimä läppä. Ps. En ikinä nuku päiväunia! Ne vasta vittu turhuuden huippu onkin.

Oonkin vissiin jo aika monta kertaa sanonu et kevät on vitun ihme vuoden aika. Jos en oo, ni nyt sanon. Keväällä jengi alkaa sekoilee. Ne muodostaa parisuhteita ja eroaa.

Toiset muodostaa parisuhteita koska on niiiiiiin siistiä kesällä mökkeillä yhessä ja leikkiä kotia. Toiset eroaa koska on niiiiiiin siistiä kesällä rehata ja sekoilla ympäriinsä, millon kenenkin kanssa. Jos sattuu olemaan voittaja, niinkun allekirjottanut on, niin voi tehdä molempia.
Nimimerkillä, muutinpa parisuhdestatukseni avoimeen suhteeseen. Niin se elämä heittelee. Ja joojoo, en oo tänne mitään parisuhdepaskaa kirjottanu, enkä ajatellu alkaa kirjottamaankaan (toisaalta en mä ajatellu ikinä ehdottaa tulevalle aviomiehelleni muiden panemistakaan, mutta kuinkas kävikään) mutta nyt ajattelin hieman aiheesta avautua. Parisuhde on vitun kimurantti on hankala juttu. Samaan aikaan se on kuitenkin niin tylsä, arkinen ja kuiva instituutio että jos se olis niin hankala ja kimurantti niin eihän sitä kukaan jaksais. Paitsi jotkut vitun tylsät pystyyn kuolleet fossiilit.

 Parisuhteessa kaikki on niin turvallista. On se joku kenen kainaloon kömpiä illalla. ja siitä samasta kainalosta voi herätä miettimättä että aikookohan toi kohta lähteä vai voitaisko vielä tehä jotain? Parisuhtessa voi kiukutella ja oma vitun hirveä ja hankala oma itsensä (joskus, ei kannata koko aikaa olla, muuten käy niin että saat yksinäs olla) ilman että toinen lähtee samantien nostelemaan. Mitä parisuhde siis on? Turvallisen tasasta taetta siitä että toinen on siinä vierellä. Siis tylsää, ei mitään haastetta missään. Paitsi ehkä siinä ettei vedä toista paistinpannulla kuulaan kun se tuo väärää pyykinpesuainetta kaupasta.

Sinkkuilu taas on vitun kimurantti ja hankala juttu. Ikinä kun tarttis, ei oo ketään kenen kainaloon kömpiä. Ja sillonkin kun on se joku kenen kainalossa kölliä, joutuu koko ajan miettimään että aikooko toi nyt lähteä ja mitä se musta haluaa? Eikä sille jollekulle voi todellakaan kiukutella ja olla oma nenääkaivava ja verkkareissa piereskelevä oma itsensä, ellei tahdo että se joku ottaa ja lähtee ku hauki rannasta. Toisaalta, ei tarvii käydä sisäistä taistelua siitä että onko väärän pyykinpesuaineen ostaminen tarpeeksi hyvä syy fyysiseen väkivaltaan. Sen pyykipesuaineen kun joutuu aina itse ostamaan. Myöskään ei tarvitse selitellä kenellekkään miksei ole jaksanut siivota tai että miksi tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Ei tarvitse ilmottaa kenellekkään että aikoo lähteä rimpsalle, keskellä viikkoa, ihan ilman mitään syytä. Voi tehdä ihan mitä huvittaa, ilman että tarvii miettiä kenenkään mahdollisia loukkaantumisia tai tunteita ylipäätään. Tietenkin sinkkunakin kannattaa vähän fundeerata niitä kanssaihmisten fiiliksiä, jos ei tahdo ihan ypöyksin päätyä elelemään.
Mitä sinkkuilu on? Vapautta olla varma siitä ettei ole tilivelvollinen kenellekään ja vapautta olla täysin yksin. Mahdollisuutta olla yksin tai hetkellisesti jonkun kanssa. Hirveää epävarmuutta ja jatkuvia pohdintoja siitä mitä joku muu ajattelee.

Olispa jo vittu perjantai.

Tänään mun teki mieli kirjottaa facebookkiin että kaikki te jotka ootte mun työkavereita, haistakaa paska! Mutta sitten mä muistin kaikki iltalehdestä luetut skandaalilööpit "työntekijä sai potkut kirjoitettuaan facebookkiin 'mua työ on tylsää', ja jätin kirjottamatta. Plus mä muistin että ei mun kaikki työkaverit oo pillun naapurista eli perseestä. Ainoastaan yks on ja aika yllättävää sinänsä ettei sillä edes ole facebookkia (ja vaikka oliskin, niin vaikka me kahestaan oltais facebookin ainoot käyttäjät mä en olis sen kaveri). Mutta koska paskan määrä on vakio (ja tämäkin muuten on ihan paska puhetta, mutta kauheen kivan kuulonen fraasi) niin vittuuntuessani tähän kyseiseen ihmisperseeseen jota joudun hymyssä suin (oikeasti mä en hymyile ikinä) kutsumaan työkaverikseni, alkoi muiden duunikaverin naama ja varsinkin niiden jutut ottamaan mua nuppiin ihan huolella. "ehkä se on sun asenteesta kiinni" -joo, se on todellakin tasan ja just mun asenteesta kiinni jos vittu aikuinen ihminen ei ymmärrä selvää suomen kieltä? "no hei, ehkä se pelkää sua?" -ahaa, no sille en voi mitään, jos mua kolme päätä pidempi, puolet mua vanhempi MIES pelkää mua. ei, en todellakaan osaa auttaa, mutta voisin suositella ysimillistä buranaa, loppuis tää via dolorosa kaikilta. "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" -oikeesti? et mitään vähän klisheisempää keksiny? oikeesti? vittu soikoon. ja voisitteko herra/rouva neropatti pikkusen tarkentaa että minkä mun tarkalleen ottaen pitäis antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, KUN TÄN IHMISPERSEEN VERBAALINEN ULOSANTI ON PYÖREÄ NOLLA, joka aika kivasti helpottaa tätä kommunikointia! mä voisin edelleen suositella sitä ysimillistä buranaa jonka se ihmisperse vois antaa mennä toisesta korvasta sisään ja siitä eteenpäin mua ei enää kiinostakaan. Ei kyllä oo kiinnostanu missään vaiheessa. haistakaa vittu, kaikki te jotka ootte paskoja tekemään duunejanne! teille on varattu oma osasto helvetistä. ja kivasti toimii kappalejako, vittu.

Mahtavaa maanantaita!

Ykskin ihminen ku valittaa/kehuu maanantaita jossain sosiaalisessa mediassa ni vedän lättyyn.
Maanantai on ihan samanlainen arkipäivä ku tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantaikin. No okei, perjantai on vähän erityinen, mutta kyllä sillonkin saatana pitää töihin herätä.

Vituttaa töissä. Vituttaa idiootit työkaverit. Kuolkaa pois.

Sitäkin enemmän vituttaa se että vaikka kevät on ihanaa aikaa ja jes kesä tulee ja kaikkee namnam pusipusi ja vittujee, niin keväällä joutuu kyllä tekee kaikenlaista paskaakin mikä latistaa tunnelmaa.

1) kesä-vitun-renkaat. Oikeesti?! Vittu voisko joku keksiä sellaset renkaat ettei niitä tarttis koko aika saakeli vaihtaa?!

2) ikkunoiden peseminen. EI VITTU JAKSA KIINNOSTAA LÄÄPPIÄ JOTAIN LASIRUUTUJA. vituttaa kun mummot ja muuten vaan vinksahtaneet tädit istuu bussissa hokemassa että "kuule marja-ailikki, nyt taas pitää meidänkin pestä ikkunat kun aurinko paistaa!" tiedokses vaa terttu-pertti että aurinko paistaa talvellakin, ja EI SUN OO PAKKO NIITÄ IKKUNOITA PESTÄ! EI KENENKÄÄN OLE! pakko ei oo ku kuolla ja siinä vaiheessa ku ikkunoiden peseminen on kevään prioriteetti numero yks, kuolema todennäkösesti kolkuteleekin jo ovella.

3) kevätvaatteet?! Hei oikeesti, mä oon nainen ja mä en vittu tajua mitä eroa on kevät -ja syksy vaatteilla?! Tähänkin on löydetty ratkasu lastenosastoilla jo satavuotta sitten, näitä kutsutaan VÄLIKAUSIVAATTEIKS! sitäpaitsi hooetäm on keväisin täynnä niin järkyttävän näköstä paskaa jota ne myy "vaatteina" ja niiden rättien lisäks siellä pyörii aivosolut tappavaa jengiä kiljumassa "oumaikaad tsiikaa kui ubee! mä niinku soitan mun mutsille et todellakin laittaa mulle fidusti masshhiiii". Laitan vitusti sua kohta turpaan jos et oo hiljaa.

Onneks kevätkin on vaan kerran vuodessa.

Riittämättömyys.

Mikään ei voi vituttaa ihmistä enemmän kuin se ettei mikään riitä.
Miksei?

Hyvä kysymys. En todellakaan osaa vastata.

Jos joku osaa, niin ole hyvä ja jaa tietosi!

Tämä vitun angstinen tynkäpostaus on hyvä päättää Scandinavian Music Groupin sanoihin:


"ei se oo mulle mitään
ei se oo mulle mitään,
niin kauan kun en kaikkea saa"

Alkaa pikkusen korpeemaan tällanen angstailu. Vitun teini.

Ei mitään latteuksia.

Aaah, aurinko paistaa, suomalainen kahvi maistuu, noh suomalaiselta kahvilta, vapaapäivä eikä kiire mihinkään.

Ottaa silti aivoon. Aika monikin asia.
Ensinnäkin se että huomenna pitää mennä töihin. Kahteen viikkoon en oo ees miettiny töitä ja huomenna mun pitäis jo olla tekemässä niitä. Vittu mikä vääryys. Eiks rahaa vois vaan kasvaa puissa?

Josta päästäänki aiheeseen mikä vituttaa; se että lomalla palo noin kolme kertaa enemmän rahaa mihin olis ollu varaa.
Ei se mitään koska onneks olin sen verta älykäs ihmisyksilö etten kuitenkaan kaikkia rahojani dokannut, (osan kuitenkin, mutten onneks kaikkea) vaan vaihdoin taalani materiaan.
Mikäänhän ei vituta niin paljoa kun tajuta käyttäneensä koko kuun ja mahdollisesti muutaman tulevankin kuun palkka pelkkään viinaan josta ei jää käteen ku hikikarpaloita otsaa pitkin valuttava ja verenkierron pysäyttävä vittumainen krapula ja morkkis.

Nyt mulla on olkkari täynnä tarpeellista ja vähemmän tarpeellista rojua euroopan toiselta puolelta kannettuna! Aina kun nälkä iskee, pitäis tankata tai maksaa laskuja, voin vaan tuijottaa tätä tavarakaaosta ja miettiä "kyllä oli niin vittu todellakin tän arvosta! mä saan omistaa tän kaiken roskan!"

Mikä meihin älykkäisiin naisyksilöihin menee kauppakeskuksissa? Varsinkin ulkomailla? Luottokorttien rajat muuttuu suuntaa antaviksi ohjenuoriksi, joita nyt ei oikeastaan oo edes tarkotettu noudatettaviks!
Loppukuun ruokaostokset vaihtuu ajatukseen paastosta, tekis ihan hyvää kyllä laihduttaa vähän!
Laskupinot voi kyllä odottaa vielä ens kuuhun, ei niin isoilla firmoilla voi olla niin kiire rahojensa kanssa? Mulla on tässä nyt vähän tärkeempää menoerää!

Amatöörishoppailijathan tuntee aina repsahduksen koittaessa suurta morkkista jälkikäteen!
Pyh sanoo hän! joka kunnialla ja ylpeydellä tunnustaa, EI vaan julistaa! olevansa niin narkomaani ostamisen suhteen että vaihtaisi vaikka avopuolisonsa uuteen luottokorttiin!

Jostain ne elämän ilot on revittävä. Muutenhan tää via dolorosa jota elämäksi kutsutaan olis yhtää paskaa alusta loppuun.

Kevättä rinnassa ja muita vitun ärsyttäviä latteuksia.

Nyt on kevät. Siitä syystä tuolla ulkona varmasti sataa lunta.
Keväisin jengi masentuu, koska onhan se nyt ihan kamalaa että aurinko paistaa kauemmin ku kolme minuuttia päivässä ja ei oo -543 astetta pakkasta. Siis KAMALAA. Vähempiki masentaa.
Kevääseen kuuluu myös muutakin kuin masennus, lämpötilan nousu ja päivän piteminen.
Jos ette ole huomanneet, joka kevät nousee hirvee hulabaloo muutamasta muustakin, yhtä-vitun-tärkeästä asiasta.

Ensinnäkin, kyllä- koirat paskantavat. Ja jos niiden koirien omistajat ei oo ihan densaspurgunistejä jotka ei ulkoiluta koiriaan, niin kyllä- ne koirat paskantavat ULOS! Mieti, siis pihalle!
Ja kyllä- se on yleensä just sen koira syytä että sen täytyy paskantaa ja että se paska on just sun kengän pohjassa!
KUOLEMA KAIKILLE PASKANTAVILLE KOIRILLE!
Syy ei tietenkään voi mitenkään olla niissä vitun uuvattidilleissä koiran omistajissa.
Ps. omistan itsekin koiran JA EN TODELLAKAAN SEN PASKOJA KERÄÄ! KAKKA KUULUU LUONTOON. Ei kukaan jäniksen papanoitakaan tuolla pussiin keräile ja roskiin vie? Vittu järki käteen.

Toisekseen, keväisin lehdet on aina pullollaan sellasta roskaa kun "näillä neuvoilla kesäkuntoon", "tehokkaat liikkeet joilla saat pyykkilautavatsan" tai "viime hetken vinkit kilojen karistukseen". Vittu morjes!
Nää otsikot ilmestyy yleensä huhti-toukokuussa jollon kesään on aika n. 1 kuukausi. Siis 1 tai no ehkä jollain kalkulaatiolla jopa 2 kuukautta.
Tästä seuraa seuraavaa:
kuntosalit täyttyy hikoilevista läskeistä jotka tekee jotain iltapäivälehden paskatoimittajan hatusta repäsemää kunto-ohjelmaa. Tähän ohjelmaan yleensä kuuluu enemmän vedenjuontia ja lepoa kun mitään muuta. Pukuhuoneessa ne vetää treenin jälkeen mars-patukan ja kehuu kuinka niillä on paljon energisempi olokin ku syö terveellisesti ja liikku. Eikä ne koskaan aio enää palata "entiseen". Kahen viikon päästä niitä ei enää salilla näy, mutta jos sattuu oikeeseen aikaan donitsikauppaan, ni kyllä niiden paskakuulumiset tulee kaikille selväks ku ne pulla suussa kailottaa kännykkään että "vanha polvivamma kiusaa en pääse tänään salille".
Mutta ei se haittaa, koska siinä vaiheessa kun yksi luovuttaa, on sinne salille ilmestynyt jo kolme uutta lahtivalasta kokeilemaan sitä samaa hevonvittu treeniohjelmaa jonka suurin vaikutus on se että kanssaihmisiä alkaa vituttamaan.

Kolmanneks keväällä jo pitää alkaa stressaamaan kesälomasta. Koska se pidetään ja missä se vietetään?! Kuka pitää lomansa millonkin ja millä perusteella?!
Onneks mun ei tätä keskustelua tarvii käydä, koska pidän joka vuos heinäkuun lomaa. Te jotka joudutte lomistanne tappelemaan, elämä on valintoja ja teidän elämä ilmeisen paskoja valintoja!

Kevät vitun lämpimin sää terveisin, Martsu

Talvi ja sen yllättävyys.

No haahaa!
En todellakaan aio kirjoittaa siitä kuinka kaikki helsinkiläiset menee ihan vitun sekasin ku sataa vähän lunta. Tai siitä kuinka autoilijat ei koskaan opi että jos sataa kolme metriä lunta, se voi vähän hankaloittaa sitä tiellä pysymistä. En todellakaan jaksa vinkua itsestäänselvistä asioista, jotka toistavat itseään vuodesta toiseen! Ihmiset on tyhmiä tänään, huomenna ja vielä sadankin vuoden päästä. Ei siitä mihinkään pääse.

En aio kirjoittaa talvesta ollenkaan, kunhan kusetin.

Vittuuntumisen aiheet on ollu vähän kortilla viime aikoina. Tai ei ehkä kortilla, mutta ei silleen oo alkanu sieppaamaan että ois jaksanu alkaa aiheesta tänne avautumaan.

Tänään mua ei oo oikeestaan vituttanu mikään muu ku keski-ikäset pariskunnat ruokakaupoissa. Aijumalauta, voiks mitään ärsyttävämäpää olla? Jos elämä on luisunu siihen pisteeseen että päivän kiintopiste on se että mitä leipää ostetaan ja tämä asia koetaan niin tärkeäksi että siitä vittu pitää alkaa mesoamaan julkisesti, niin suosittelen jonkunsortin pariterapiaa tai vaihtoehtoisesti rautakaupasta saa köyttä halvalla. Käytä mielikuvitustas.

Töissä vituttaa ihan normaalisti. Miten sitä onkin viitsiny päätyä työskentelemään niin vittumaisten ihmisten kanssa? Mulla on duunikaverina yks eukko, jota vituttaa kyllä enemmän ku ketään kenet mä tunnen.

Parhaana esimerkkinä toimikoon seuraava tarina;
satun työskentelemään sellaisen laitoksessa, jossa joutuu joka päivä viettämään jonkun aikaa ulkosalla.

Tälle hieholle ei mikään sää kelpaa. Jos on talvi on kylmä. Näytti lämpömittari sitten mitä hyvänsä, aina on LIIIIIIIIIAN kylmä. Jos on syksy, on märkää. Vaikka olisi satanut viimeksi kolme viikkoa sitten. On märkää ja KYLMÄ!! LIIAN KYLMÄ! Jos on kesä, aurinko näyttäytyy täällä meidänkin peräpohjolassa. HUONO JUTTU! Aurinko paistaa silmään, ON LIIAN KUUMA ja verkkokalvot palaa poroksi. Keväällä on taas märkää ja LIIAN KYLMÄ.

Eli kuten huomaatte, tämä kyseinen neitokainen osaa nauttia elämän hyvistä puolista.
Pakko sanoa että sen ämmän vittuuntumiskynnys vituttaa mua. Miten joku voi vittuuntua ihan kaikesta?! Ilmeisen helposti.

Vitun ihanin talviterkuin, Martsu