Uusi vuosi. Sama naine .

Tammikuu. Ja sekin on jo puolessa välissä. Pitkästä aika parisuhde asetelma tuntuu toimivan niinkun sen kuuluukin. Tuntuu hyvältä olla vähä vähemmän sekasin. Hullunahan mä en itseäni pidä ikinä mutta välillä allekirjoittaneen ajatuksen juoksu saattaa muistuttaa marsujen uimakisoja mannapuurossa.

Kouluhommat sujuu. Työhommat sujuu. Kaikki on ok. Eikä ahista ettei mitään erikoista tapahdu.

Kaikki on ihanasti ja se on ihanaa.
Ainoastaan.... kun kaikki on ihanasti, musta tulee tylsä. Joten töttöröö. Welcome to my boredom.

Mä haluun naimisiin.

Kaekenmoesta.

Aijumalauta mä vihaan murteita.

Kaikenlaista on tapahtunu? Vai onko sittenkään?

Mikä nykymaailmassa lasketaan merkittäväksi tapahtumaksi? Mainitsen arvoiseksi, kiinnostavaksi?

Palattiin Miehen kanssa yhteen. Olen hylännyt seikkailuelämäni ja olen erittäin tyytyväinen päätökseeni.

Toivon, että Mies on myös tyytyväinen päätökseensä ja tajuaa että tässä suhteessa on meneillään "nyt tai ei koskaan"-hetki. Viimeinen oljenkorsi selvittää kaikki menneet asiat ennenkun lumivyöry peittää ne.

Nyt oli jo niiin diippiä metaforaa, etten kyllä itekään osaa täysin avata tota.

Hoki on kuollut ja kuopattu. Metafora.

Siitä ei oo kuulunut mitään, eikä mullakaan ole ollut mitään syytä ottaa siihen yhteyttä. Instagramista mä vakoilin (mä oon mestarivakoilija, oikee kunnon stalkkeri) että sillä on vissiin joku vaimokandidaatti Lappeenrannassa. Hyvä sille. Vaikka se onkin ihan valmista kauraa Auroraan psyk. osastolle, ansaitsee se silti jonkun ihmisen joka ymmärtää sitä sen hulluutta.

Vihdoin ja viimeinen mulla on sellanen olo että me ollaan Pojan kanssa kavereita. Voidaan vaihtaa kuulumisia ja olla "normaaleja". Ei mulla silleen oo mitään tarvetta sen kanssa enempää diibadaabailla. Onhan se ihan hauska sälli. Aika vauva ja pieni vielä, mutta eiköhän siitäkin hyvä tuu. 

Sopasta ei oo kuulunu mitään. Hyvä niin. Mä toisaalta tiedän että siitä kuuluu vielä. Mikä ärsyttää. Mun pitäis varmaan ite ilmottaa sille että tack och adjö, oli hauskaa, ei muistella pahalla. Mutta tuntuu ihan helvetin tyhmältä yht'äkkiä vaan laittaa tollasta viestiä kun ei oo ollu mitään puhetta pitkään aikaan että nähtäis.

En laita mitään. 

Duunit vituttaa. Vituttaa niin ettei veri kierrä. Oon kaks päivää sairaslomalla ja tää on niin autuutta. Jos ei vituttais näin paljon ja jos ei olis työharjottelua ens viikolla, olisin varmaan menny töihin tänään. Ei kiinnosta.

Meidän työpaikka on luovuuden hautausmaa. 

Mä haluun naimisiin.

Syksy on tylsä ja harmaa.

Elämää, sen oheistoimintoja, opiskelua, väsymystä, lukemista, tenttejä, työharjoittelu, näyttösuunnitelma.
Ei helvetti.

Tällä hetkellä mun elämässä tapahtuu niin paljon etten oo ehtinyt stressaamaan, miettimään, analysoimaan tai pohtimaan mitään muuta kuin sitä kuinka pitää pää veden yläpuolella.

Kouluhommat alkaa näyttää aika hyvältä. Kaikki alkaa olla suhteellisen valmiina, tai jos ei valmiina niin ainakaan tilanne ei oo niin huono etteikö niistä valmiita saataisi.

Ihmissuhdeasiat on ollu semisti holdilla.
Olen keskittynyt vain elämääni Miehen kanssa. Tahallaan tai tahattomasti unohtaen kaiken muun.
Tuntuu turvalliselta tulla kotiin. Miehen kainaloon, ihmisen luo jonka tuntee. Josta tietää että se välittää, vaikkei se sitä koko aika hokisikaan.
En silti tiedä miltä tulevaisuus meidän osaltamme näyttää. Hetkittäin tuntuu siltä että turha tätä vastaan on räpiköidän, näin tän on tarkoitettu olevan, meidän kuuluu olla yhdessä. Ja sitten on niitä hetkiä kun tuntuu ettei menneisyyttä pyyhi pois mikään. Niinkun ei pyyhikään, mutta pystytäänkö me kirjottamaan tulevaisuudesta sellainen ettei se toista mennyttä? Se selviää vain kokeilemalla ja tällä hetkellä olo on positiivinen.

Soppa otti yhteyttä. Ekaa kertaa koskaan mulla tuli olo etten tahdo tehdä sen kanssa yhtään mitään, koska se loukkaisi Miestä.

Elämä on ihan liian jännittävää. Ja samalla niin helvetin tylsää.
Huomenna takaisin omiin töihin, melkein neljän viikon tauon jälkeen.
Hohhoijaa.

Smör smör ja ranskanleipä.

Elämä on niin huvittavaa.
Yhtenä hetkenä sitä luulee tietävänsä mitä haluaa. Tai ainakin että mitä ei halua.
Ja sitten sitä huomaa että haluaisikin vain palata ajassa taaksepäin siihen pisteeseen ettei ikinä olisi luullut haluavansa mitään normaalista poikkeavaa.

Miehen kanssa yhteenpaluusta on puhuttu. Ja sovittu että katsellaan. Mistään ei kuitenkaan tule mitään koska en osaa olla. En osaa olla niin enkä näin.
Kaikki menee päin vittua koko ajan.

Kouluhommat stressaa ja ahistaa.

Soppakin teki oharit viime viikolla ja suutuin sille.
Katotaan mitä tällä viikolla tapahtuu.
Hoki on pitänyt radio hiljaisuutta mikä on ihan helvetin hyvä.
Siinä ihmisessä on niin paljon hulluutta ja sitä mulla on jo omasta takaa, en tarvitse enempää. Kiitos kysymästä.

Nyt meen tekee lisää kouluhommia että ehkä joskus vaikka vahingossa valmistuisin.

Kikkeliskokkelis.

Hohhoh.
Pitäis varmaan kirjotella vähän useammin.

Kaikkea on ehtinyt tapahtumaan.
Otettiin Miehen kanssa meidän asuntoon vuokralainen.

Hokin kanssa välit seis. Sillä on mielenterveysongelmia. Kukaan muu kuin minä ei vissiin niitä oo diagnosoinu, mutta mitä väliä. Hullu se on.
Ikinä ei päästyä pussailua pidemmälle, mutta hän tahtoo ottaa hitaammin. Joo että okei, herra ottaa ihan miten haluaa, minä häivyn. Tack och adjö!

Soppa tahtoo kimppailla. En  taida jaksaa. Varsinkaan sen jonkun urpon kaverin kanssa. Hohhoijaa.

Mies, no mies on mies. Sovittiin että keskiviikkona istutaan alas ja jutellaan. Keskustellaan että mitä tässä on tapahtumassa. En kyllä tiedä miten se keskustelemalla selviää, kun kumpikin on pihalla kuin postilaatikko.

Poika pyysi taas anteeksi. Koko ajan se pyytää. Aina jos vahingossa vaihdetaan muutamakin sana, se on pyytämässä anteeksi.

Hohhoh.

Mene jo eteenpäin elämä!

Ja kyllähän se menee.
Vaikka kuinka tahtoisi ettei se mene.

En mä kyllä tahdo. Mä jotenkin odotan tulevaa, enkä osaa elää hetkessä.
Mä en osaa arvostaa tätä hetkeä, tätä päivää, enkä tätä kohtaa mun elämässä.
Haaveilen tulevasta, pelkään sitä. Kauhun sekaisin ilon ja onnen tuntein odotan sitä. Miksei se tule jo?

Koska elämä on tässä ja nyt.
Tässä perjantaissa, jolloin makaan kotona (kyllä kotona, olen taas täällä) tekemässä rästiin jääneitä koulujuttuja.
Tässä hetkessä, kun olen tyytyväinen itseeni ja siihen että olen tehnyt jo melkein puolet rästitehtävistä.
Tässä sängyssä jossa vielä pari tuntia sitten harrastin kiihkeää seksiä Sopan kanssa (Ohh-la-laa, lisää jännittäviä koodinimiä!) ja jossa nyt makaan katsomassa Simpsoneita Miehen aamutakki päälläni. Tää aamutakki muuten tuoksuu ihan Mieheltä.
Elämä on tässä. Tämä on mun elämä. Tämä elämä tässä. Tahdon nauttia tästä hetkestä.
En ole koskaan ymmärtänyt sanontaa "elää kuin huomista ei olisikaan", ehkä olen liian kirjaimellinen ihminen, mutta luulenpa että jos ihmiset tietäisivät ettei huomista ole, he käyttäytyisivät normaaliakin typerämmin ja vastuuttomammin. Ei kukaan voi elämänsä jokainen päivä sekoilla ja urpoilla.
Mutta nyt yritän kuitenkin elää niin, että nautin joka hetkestä. Elän sitä hetkeä, en huomista, en eilistä, vaan tätä päivää, tätä hetkeä.

En odota huomista. En odota että Hoki laittaa viestiä. En odota että Poika miehistyy ja pyytää anteeksi (onhan se pyytänyt anteeksi jo ehkä tuhat kertaa, mutta se on vähän sama kun  minä lukisin paperista kvanttifysiikan perusteita, en mä niistä mitään oikeasti tajuais, eikä tajua Poikakaan anteeksipyytämisestä tai pahoillaan olemisesta, kunhan lämpimikseen lätisee).
En aio enää maanantaina odottaa että olisipa jo perjantai. Nautin ensin maanantaista, sitten tiistaista ja niin edelleen. En odota että työpäivä loppuu. Nautin työstäni, keskityn siihen ja olen siinä hyvä.

Tämähän olisi todella ideaali tilanne, katsotaan kuinka onnistuu. Tällä hetkellä ihan hyvin. Kai?
En odota huomista. Nautin tästä hetkestä, Miehen tuoksusta tässä aamutakissa. Sopan tuoksusta lakanoissa. Tekstiviestin piippauksesta kun Hoki laittaa viestiä. Ja siitä hiljaisuudesta jonka Poika minulle antaa. Nautin tästä kaikesta.
Ja olen tunnevammainen kun en osaa ajatella tekeväni mitään väärää.
Enkä olekaan tehnyt, paitsi Miehelle. Mutta meillä on historiamme ja nyt minulla ei ole häntäkään kohtaan muuta velvoitteita kuin olla ihminen ihmiselle.

Lopuksi aion valaista teille näitä koodinimiä. En niiden alkuperää, vaan ihmisiä niiden takana.
Pojan ja Miehen tietävät varmasti kaikki jotka tätä blogia ovat lukeneet enemmän kuin tämän yhden postauksen, siihen en jaksa paneutua.

Hoki:
Hoki on mies jonka tapasin bileissä joissa olin Pojan kanssa. Hoki tuli bileisiin minun vuokseni, yksin. Poika veti hirveät draamat siitä että kaulailin jonkun toisen miehen kanssa. Vaikka olimme menneet bileisiin ystävinä. Jouduin hylkäämään  Hokin bileisiin Pojan kiukuttelun takia, mutta onneksi? hän pyysi minua jäätelölle seuraavalla viikolla. Onneksi? En tiedä.
Olemme siis tunteneet kohta pari kuukautta. Ei seksiä? Hän etsii vaimoa ja äitiä lapsilleen. Minä en todellakaan ole se ihminen. Sen lisäksi Hoki on helvetin vaikea ja hankala ihminen. And this is coming from me... Aika perus "ainoa lapsi", en silleen ihmettele että on yli kolmekymppisenä vielä sinkku.
Pitkä ja komea kuitenkin.

Soppa:
Sopan kanssa me ollaan tunnettu yli vuosi. Me tavattiin viime kesänä yksissä kesäjuhlissa. päädyttiin lähtemään pienellä porukalla baariin ja Soppa "roikku" mussa koko illan, silleen tahdikkaasti kuitenkin. Ei käyny päälle ja kehu ilman että se kuullosti kornilta. Päädyttiin kaikki Sopan luo jatkoille, mutta pussailua suurempaa ei tapahtunu. Soppa pyys mun numeroa ja vietettiin seuraavalla viikolla juhannus yhdessä.
Mä seurustelin hyvin vahvasti Miehen kanssa vielä sillon, joten moraalittomana heitukkana päädyttiin seksisuhteeseen. Hetken aikaa viime syksynä meillä oli taukoa, mutta tää koko vuos ollaan taas painittu aika säännöllisesti.
Soppa on mua paaaljon vanhempi ja sellanen ööö, ihana. Sen kanssa ei ikinä tarvii stressaa mistään, kumpikin tietää mikä on pelin henki mutta arvostaa toista. Me jutellaan kaikkee, mut ei oikeestaan sillee mitää.
Soppa on kestävin mies mitä mulla on koskaan ollu. Se voi vetää pariin tuntiin seittemänki kertaa kevyesti.
Jajoo, salettiin sillä on lääkitys siihen. Mutta sama se mulle on, ei nää oo mitkää olympialaiset, doping on sallitttua tällä areenalla.

Sekunneista vuosiksi.

Elämä kantaa.
Paitsi silloin kun se loppuu.
En oikein osaa suoristaa ajatustani.
En jaksa, ei kiinnosta.
Jokainen tehkööt mitä haluaa. Ehkä se on mun ajatus.


Pojan kanssa kaikki on ohi. Ja hyvä niin, en jaksaisi enää hänen olemustaan, juttujaan, lapsellisuuttaan. Häntä ylipäätään.

Miehen kanssa. Hmm. Olen ollut muutamana yönä kotona.
Seksiä, kyllä.
Läheisyyttä, kyllä.
Yhteenpaluu. Ei.
Ei enää.

Kolmas mies, Hoki, on edelleen kuvioissa. Kohta toista kuukautta.
Arvatkaapa mitä?
Ei seksiä.
Pelkkää pussailla. First base.
Ei edes kähmimistä. Tai hyvin pientä.
Olen ollut Hokilla yötä. Monta yötä.
Ei mitään.

Onkohan se homo?
Omien sanojensa mukaan hän tahtoo edetä hitaasti, tahtoo että tästä oikeasti tulee jotain, ei tahdo rikkoa itseään....

Homo.